Männäviikolla miulla kävi iltasella mielessä aloittaa tämä blogi. Ajatuksia oli vaikka kuinka ja ne oli järkeviä tai ainakin kirjoittamisen arvoisia. Nyt kun istun tässä koneella ja kirjoitan päässäni ei ole yhtään niitä ajatuksia. Oikeastaan ei ajatuksia ollenkaan.

Luulin että tämä olisi helppoa, kirjoittaa omia ajatuksia ja tuntemuksia. Kertoa omasta elämästä ja pohtia syntyjä syviä. Ei tämä niin helppoa olekaan.

Yritän miettiä mistä aloittaisin jotta saisin kiinnostuksenne heräämään ja jotta saisin tämän jutun pysymään mielenkiintoisena. Pitäisikö lyödä sitten vain faktat pöytään?!

Olen vaikeaa masennusta sairastava kahden allergisen lapsen kotiäiti. Lapsista pienempi kärsii refluksitaudista laajojen allergioiden lisäksi. Kuopuksen ensimmäisestä vuodesta en muista juuri mitään. Elämä oli päivästä toiseen taistelua, valvottuja öitä, itkua, huutoa ja oksentelua.

Olen ollut kohta vuoden masennuksen hoidossa ja elämä alkaa palautua "normaaliksi", mitä se normaali sitten ikinä tarkoittaakin. Kuopus täytti juuri kaksi ja minulla on vielä vuosi aikaa nauttia tästä kotiäitiydestä lapsien kanssa. Olisin halunnut nauttia siitä viimeiset neljä vuotta mutta en voi sanoa viimeisen kahden vuoden olleen kovin nautinnollisia. Jaksoin vain koska en voinut jättää lapsiani. Niin monta kertaa mielessäni mietin mihin pakenen lasten kanssa, välillä toivoin että minulle sattuisi jotain jotta mies joutuisi hoitamaan lapsia ja mie saisin vain levätä. En kuitenkaan suunnitellut tekeväni itselleni tai lapsille mitään. Taistelin (ja taistelen edelleen) jotta minunkin elämä tuntuisi elämisen arvoiselta. Päivä päivältä näen enemmän valoa tunnelin päässä ja päivä päivältä voin enemmän ja enemmän nauttia elämästä lasteni kanssa. Voin nauraa, leikkiä ja olla hellä.

Tässäpä teille siis lähtökohta ajatuksiini... Sekaviin, ailahteleviin ja häviäviin ajatuksiini.