Tänään vaikka aurinko on paistanut kauniina pakkaspäivänä hangelle minun päälläni on roikkunut musta pilvi. Se on katala pilvi josta on vaikea päästä eroon. Se peittää alleen tunteet, ilon ja naurun, se vie kaiken nautinnon ja voiman, toivon tulevaisuudesta. Se tulee salaa, hiipii hiljaisuudesta tai yllättää kuin rajuilma. Se väijyy ja iskee silloin kun sitä vähiten odottaa tai haluaisi. Se tulee silloin kun eniten tarvitsisit voimaa. Se tuli tänään!

Aiemmin mainitsin yön olleen levoton, päivä on ollut painajainen! Minä en kestä lapsia lähelläni, työnnän heitä pois, haluaisin olla rauhassa. Minua ahdistaa tekemättömät työt mutta en jaksa tehdä niitä. Ajatuksissani asiat paisuu ja pahenee. Pieni ongelma saa valtavan mittakaavan. Suutun lähes syyttä, en jaksa neuvotella. Loukkaannun jopa lasten sanomisista vaikka he eivät edes aina ymmärrä mitä sanovat. Tunnen olevani ruma ja epämiellyttävä. Luulen mieheni olevan minulle vihainen koska hän ei puhu. Miksi hän ei puhu? Hän on väsynyt työviikon ja huonon yön jälkeen, hän haluaa rauhoittua ja levätä. Ei meillä yleensäkään ole paljoa puhumista ja kaikki mitä hän on tänään minulle sanonut hän on sanonut nätisti, ollut kiltti. Ei hän ole vihainen, se on mustan pilven syytä joka on päälläni.

Yritän hukuttaa tuon tunteen syömällä ja juomalla. Mieleni ei tee ruokaa, mutta haluan syödä. Minulla ei ole jano mutta haluan juoda. En juo vettä, en mehua - ostin siideriä. Tiedän ettei se auta, se vain pahentaa tilannetta. En vain voi itselleni mitään.

Viime kesä sai minut ymmärtämään asioita. Se sai minut ymmärtämään itseäni, elämääni, miestäni ja joitain läheisiäni. Mutta se sai minut myös ymmärtämään alkoholisoituvia äitejä, äitejä jotka riistävät lapsiensa hengen. Se sai minut ymmärtämään etteivät he välttämättä ole alkujaan hirviöitä. Se sai minut ymmärtämään että kaikki ei ole meidän hallinnassamme.

En sano tätä siksi että puollustelisin alkoholisti äitejä tai että olisi oikein riistää henki lapseltaan, tarkoitan vain että he eivät (välttämättä) kaikki tee sitä tahallaan. Tai he eivät kaikki ole pahoja tai itsekkäitä. He saattavat sisällään huutaa apua, mutta turhaan. He olisivat tarvineet apua, mutta eivät saaneet. Minä sain apua koska viimeisillä voimillani sitä hain. Minä sain apua koska ymmärsin että voin tahtomattani tehdä jotain peruuttamatonta.

Miksi yhteiskunta ei pysty auttamaan? Miksi äiti ajautuu tilanteeseen jossa riistää lapsensa hengen? Minun pahin tekoni oli (luojan kiitos) se että otin liian lujaa kädestä kiinni viedessäni jäähylle ja se että tukistin. En antaisi ikinä itselleni anteeksi jos olisin tehnyt jotain pahempaa. Kaikki se pahempi jäi kuitenkin vain ajatuksen tasolle, ajatuksen jota säikähdin perin pohjaisesti. Ajatuksen joka sai minut ottamaan puhelimen ja soittamaan neuvolaan. Ajatuksen joka antoi minun myöntää etten jaksa yksin.