Palataan taas ajassa taaksepäin, aikaan jolloin sain diagnoosini masennuksesta.

Oli kevät, pikkuneidin refluksi oli hallinnassa ja allergiatkin vähän enemmän selvillä. Olin väsynyt ja pelästyin omia tekemisiäni. Minua ei kiinnostanut mikään, en jaksanut pitää yhteyttä ystäviini saati että olisin käynyt jossain. Päivästä toiseen yritin selvitä arjesta. Jo illalla pelkäsin seuraavaa aamua, seuraavaa päivää yksin lasten kanssa. Pelkäsin pikkuneídin saavan anafylaktisen reaktion, tuijotin jokaista näppyä ja olin lähes neuroottinen vahtimaan mitä toinen laittoi suuhunsa. En osannut puhua mistään muusta kuin allergioista ja refluksista. Kaikki oli harmaata, tyhjää ja ahdistavaa. Suhde mieheen oli mitätön. Olimme pitkiä aikoja lähes puhumatta toisillemme, minä en jaksanut panostaa parisuhteeseen ollenkaan. Päätin että minun täytyy puhua jollekin.

Otin yhteyttä neuvolaan ja pääsin juttelemaan neuvolapsykologin kanssa. Menin ensimmäiseen tapaamiseen ajatellen että olen vain väsynyt ja minun pitää puhua näistä vauva ajan ongelmista. Itkin tunnin ja puhuin siitä kuinka en jaksa, kuinka en käsitä miten pärjään, kuinka pelkään. Psykologi lähetti minut lääkärille, lääkäri kaikkiin tarvittaviin labrakokeisiin ja teki diagnoosin vaikeasta masennuksesta. Sain lähetteen psykiatrian polille jossa käyn edelleen.

Kun minulle oli sanottu ääneen että "olet masentunut", luovutin. Päätin että minun ei tarvitse jaksaa, minun ei tarvitse tehdä kaikkea yksin. Samalla minut valtasi suunnaton häpeä, tunne että olen epäonnistunut elämässäni ja äitinä. Minusta tuntui että masennukseni näkyy ulospäin. En pystynyt olemaan kaupassa luullen että minua säälitään tai että kassaneiti tietää minun olevan masentunut. Ei se näkynyt! Jos minä en kertonut kukaan ei tiennyt!

Kerroin miehelleni joka alkoi syyttämään asiasta itseään. Hänellä myös oli käsitys että voi masentua vain jos asiat ovat huonosti. Olin onneksi saanut senverran voimaa että saimme asian selvitettyä. Tosin hänen mielestään masentuneet ovat hulluja ja mitä vähemmän asioita märehtii sen vähemmän masentuu. Olen päättänyt että pitäköön asenteensa kunhan meidän elämä muuttuu ja minä toivun. Näin on tapahtumassa ja minä olen toipumassa.
Kerroin äidilleni (joka myös kärsii toistuvista masennuksista) toivoen että saisin häneltä tukea. Toisin kävi! Meni aikaa ennen kuin äitini kanssa pystyin asiasta puhumaan. Minusta tuntui että hänelle tuli kiire vaihtaa puheenaihetta tai lopettaa puhelu jos aihe vähänkään viittasi minun masennukseeni. Olen kyllä aiemminkin kokenut että en saa äidiltäni sitä tukea jota olisin halunnut. Liian usein (ennen diagnoosia) sain vastauksen "sellaista se on pienten lasten kanssa" jos puhuin väsymyksestäni.
Kerroin isälleni joka heti lyttäsi koko ajatuksenkin masennuksesta! Sain kuulla "ai sinä muka masentunut hah!"
Kerroin siskolleni (joka sattuu olemaan psykologi) ja hetken sulateltuaan asiaa hän ymmärsi, löysi ne merkit jotka olisi pitänyt huomata jo aiemmin. Hän tunnusti että olen liian läheinen jotta hän olisi halunnut nähdä minussa niitä piirteitä.

Tunnen monia ihmisiä jotka ovat käyneet läpi yhtärankkoja tai jopa rankempia vauva aikoja kuin me. Päätin että haluan jakaa kokemukseni, haluan päästä eroon siitä tabusta joka masennuksesta on tullut. Mitä väliä mitä se naapuri ajattelee? Ei masennus ole itseaiheutettua tai itse keksittyä. Ei kukaan oikeasti masennu tahallaan! Tiedän että monet kuvittelee niin ja masennus onkin saanut vähän vääriä piirteitä arkikielessä. Masentuneelle ei tosiaan ole hyödyksi jos joku vielä pitää häntä laiskana tai huonona ihmisenä. Sitäpaitsi nykyään oletetaan äitien jaksavan kaiken yksin ja puhutaan kuinka ennen kyllä pystyttiin! Pystyttiinhän sitä kun oli mummot ja vaarit, naapurit ja kummit lähellä, samassa kylässä tai jopa samassa talossa. Lapsista huolehdittiin yhteisönä yhdessä, töitä tehtiin yhdessä, ei kukaan ollut yksin!

Kun pääsin terapiaan, sain lääkityksen ja meillä kävi perhetyöntekijä kotona minun kanssa juttelemassa aloin voida pikkuhiljaa paremmin. Ei kuitenkaan ollut ihan mutkatonta päästää perhetyöntekijää kotiin. Olin häpeissäni, koska jotenkin kuvittelin perhetyöntekijän olevan lähes sosiaalityöntekijä. Tunsin olevani äärimmäisen huono äiti ja pelkäsin aluksi että minun lapseni otetaan minulta pois. Mieheni suhtautui asiaan erittäin negatiivisesti ja kun pyysin häntä juttelemaan tuon naisen kanssa hän kysyi "kuinka helvetin huonosti asiat pitää olla että sosiaalitantat soittelee mulle?!" Sain kuintenkin hänelle selvitettyä mitä perhetyöntekijä tekee (kun olin sen itselleni saanut selväksi) ja hän kävi juttelemassa. Siitä alkoi ylämäki. Sen jälkeen on tosin tullut monen monta pientä ja vähän isompaakin alamäkeä mutta suunta on kuitenkin ylös.

Toisinaan oloni on jopa vähän liiankin hyvä ja olen mielessäni miettinyt jopa kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta. Olen puhunut siitä psykiatrin ja psykologin kanssa enkä usko sitä olevan. Toisinaan on vain energisempi päivä :)
Vertailen oloani ystävääni joka sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hän oli jopa sairaalassa hoidossa useaan kertaan. Sairauden myötä tiemme valitettavasti erosivat. Minulla on häntä ikävä!