Mietin eilen illalla miksi tämä kirjoittaminen tuntuu välillä vaikealta. Tajusin että yritän liikaa! Yritän saada aikaan järkeviä lauseita, koskettavia tarinoita, muotoilen sanojani ihan liikaa. Tarkoituksenihan on kirjoittaa ajatuksiani eikä tehdä mitään mestariteosta :) Tästäpä tämä siis taas lähtee...

 

Viime yö oli levoton pitkästä aikaa... Meillä huudeltiin maitoa ja tuttia, kieputtiin ja kuorsattiin. Tämän kaiken takana on varmasti ohrakokeilu joka aiheutti kahden päivän kakkaamattomuuden. Aamu sai minut vakuuttuneeksi siitä etten ole valmis palaamaan töihin, en ole valmis joka aamu lähtemään sillä kamalalla kiireellä ja hösläyksellä viemään tyttöjä hoitoon. Aamu oli huutoa, kiukkua ja hampaidenkiristystä. VAIKKA olin laittanut ja suunnitellut kaiken eilen valmiiksi. Olimme myöhässä, meillä oli kiire ja minä olin vihainen. Ei todellakaan hyvä alku päivälle.

Olen yrittänyt laajentaa tytön ruokavaliota vähän kerrallaan mutta tuntuu niin vaivalloiselle noudattaa annettuja ohjeita "1tl ekana päivänä, 2tl toisenapäivänä jne" kun neiti ei kovin helposti tyydy noihin pieniin määriin. Enkä jotenkin saa aikaiseksi maistatella jotain ruokia montaa päivää. Olenkin ottanut nyt sitten käytännön että syötän tytölle esim. kalaa yhtenäpäivänä lounaalla ja sitten taas seuraavalla viikolla uudestaan jos kummia oireita ei tule. Näin mennään siis lähes kaiken ruoan kanssa, en jaksa taistella siitä kuinka vähän tai kuinka paljon hän jotain saa. Tiedän tiedän! Ei tämä ole välttämättä hyvä tapa, mutta toistaiseksi toiminut ;)

Toki tuossa on huonotkin puolet... Syötyään jotain joka osoittautuu epäsopivaksi mie sitten syytän itseäni monene monta päivää tytön oireista jotka tietysti kestävät kauemmin kun että olisi saanut vain pienen määrän.

 

Olen ollut tänään keräämässä ajatuksiani ja viettänyt päivän Orionin tutkimuskeskuksessa (tämä oli siis ihan vapaaehtoinen osallistuminen perusvoidetutkimukseen), tytöt oli hoidossa ystävälläni. Onhan se kiva joskus päästä  päiväksi pois kotoa ihan muihin maisemiin ja omien juttujen pariin. Tosin olin porukan vanhin ja ainut jolla on lapsia, tunsin itseni ajoittain hiukan ulkopuoliseksi. No tuskinpa tapaan niitäkään ihmisiä enään koskaan...

Olen huomannut että nyt kun elämä alkaa olla "raiteillaan" on minulla tietty rytmi, tietty kaava ja tietyt rutiinit joita noudatan sitten päivästä toiseen. Kuullostaa ehkä hullulle mutta jos aamulla en saa kahvia ja lukea rauhassa sähköposteja ja uutisia ei päivä ala toivotulla tavalla. Meillä on tietyt rytmit elämässä jotka toistuvat viikosta toiseen: Maanantaina vien esikoisen kerhoon ja menen psykologille ja keskiviikkona on taas kerho. Jos tähän tuleekin poikkeus on kaikki sitten sekaisin. Unohdan sovittuja menoja (kuten poikkeuksellisesti tiistaille siirretty psykologikäynti, mies vain totesi "ei voi sitten paljon päätäpuristaa jos unohtaa mennä"), enkä osaa sitten tehdä mitään. Olen päättänyt että pidän talon siistinä, pesen pyykit ja viikkaan ne kaappiin, en jätä tiskejä lojumaan vaan siivoan keittiön päivittäin. No tämähän toimii jos minä jaksan tehdä. Heti jos yhtenäkin päivänä lipsun tuosta tekemisestä alkaa kierre jossa kotityöt kerääntyy, minä ahdistun enkä saa senkäänvertaa aikaiseksi.

Huonosti nukuttu yö on yleensä merkki tulevasta kaaoksesta. Ensikisikin siksi että mie en jaksa tehdä arkiaskareita ja alkaa tuo kierre. Toiseksi siksi että jos jompikumpi tytöistä nukkuu huonosti on siihen jokin syy. Oli se sitten alkava flunssa, allergiaoire tai ulkoilun puute - syy siihen on aina. Se kuinka monta huonoa yötä on luvassa on aina arvoitus. Mitä useampi sen kauemmin menee kunnes meidän elämä on taas raiteillaan.

Sitä luulee olevansa joustava ja elävänsä rennosti, mutta kun asiaa ajattelee on totuus jotain aivan muuta! Onko se nyt sitten joustavaa että menot pitää olla aina samaan aikaan samana päivänä? Tai pyykit on pestävä päivittäin? Imuroitava tiettynä päivänä? Yritettävä aamusta jo lähteä ulos jos meinaa ulos mennä?

Tai onko se rentoa että asioita tekee pakon omaisesti ja rutiinilla päivästä toiseen? Jos ei ulkoile aamulla ei osaa ulkoilla ollenkaan. Miksi muka ei voisi mennä ruoan jälkeen ulos kun lapset ei kuitenkaan nuku päiväunia? Eikö kavereita voisi nähdä illallakin? Pakkoko kaiken on tapahtua virka-aikana 8-16 välillä?

Huomaan että ajatukseni menevät vauhdilla asiasta toiseen (yrittäkää pysyä perässä ;)) Sitä tämä on kun alkaa ajattelemaan elämäänsä ei missään tunnu olevan enään mitään tolkkua. Minua kaivataan taas oikeassa elämässä. Miun on aika taas päättää tämä ajatus ja lähteä passaamaan tyttöjä... Ehkäpä saan illalla vielä hetken aikaa paneutua ajatuksiini!

Ai niin pitihän minun kertoa eilisestä... Minulla oli varattu aika kuntosalille ohjelman tekoa varten. Olin suunnitellut vieväni tytöt ystävälleni hoitoon mutta ei se onnistunutkaan. Otin sitten heidät mukaan ja sovittiin että he leikkivät siellä olevassa leikkihuoneessa. No vähän piti tyttöjä lahjoa ja muutaman kerran huutavana kuskata takaisin leikkihuoneeseen. Meninpä sitten lupaamaan herkkuja jälkkäriksi jos ovat nätisti. Lähtiessä pikkuneiti heittäytyi lattialle selälleen ja KILJUI, isompi polki jalkaa ja kiukutteli kun ei saanut vaatteita itse päälle. Huh hei kehtaakohan sitä naamansa vielä näyttää tuolla salilla?! Lähellä on suklaatehtaan tehtaanmyymälä ja päätin mennä sinne! Joo älyväläys! Menpä kahden maitoallergisen lapsen kanssa suklaatehtaalle!!!! No ei se sinne meno mennyt edes ihan mutkitta - peruutin autoni päin liikennemerkkiä ja lokasuojasta lähti vähän maalia. No loppuhyvin kaikki hyvin, myymälästä löytyi tytöillekin jotain herkkuja.