Mietin tuossa puuroa keitellessäni miksi kaiken pitää olla niin täydellistä?

Minä en ole mikään pullantuoksuinen äiti eikä minusta varmaan koskaan sellaista tule.

- Kun muutin kotoa 10 vuotta sitten osasin keittää makaronia ja tehdä jauhelihakastikkeen valmiista purkista. En ole vieläkään mestarikokki mutta osaan tehdä perusruokaa, jouluruoat ja täytekakun. Haastetta tähän hommaan on tuonut lasten allergiat. Ylpeänä voin kertoa leiponeeni tytön 2-vuotis syntymäpäiville kakun joka oli munaton-maidoton-luontaisesti gluteeniton. Tein myös joulutorttuja, pipareita ja kääretorttua. En minä ehkä tuoksu pullalle koska pullaa EN osaa leipoa.

En ole ihannevaimo, enkä siisteydenperikuva.

- No lähdetään siitä että en ole vaimo, olen avovaimo, kihlattu. Siisteys on niin tulkinnan varaista. Minusta on siistiä kun ei ole pölyä, likaa tai tavaraa ihan jokapaikassa. Mutta leluja voi olla lattialla, tiskejä pöydällä ja muutamia tavaroita paikoissa joissa niitä ei vakituisesti säilytetä. Se ei tee kodistani likaista eikä minusta laiskaa. Vaatekaappini on kaaos. Siivoan sen säännöllisesti mutta menee aina muutama päivä ja kas kaaos on valmis. Mutta ketä se haittaa? Minä löydän tarvitsemani vaatteet sotkuisestakin kaapista, minä voin astella lelujen yli mennessäni keittiöstä olohuoneeseen ja minä voin katsella tiskejä kun syön. Jos se jotakuta haittaa tehköön itse.

Huudan lapsilleni ja menetän hermoni vähintään kerran päivässä.

- En ole äiti joka tyynen rauhallisesti hymyillen sanoo huutaville ja tappeleville lapsilleen miljoona kertaa "lopeta rakas", "laita vaatteet päälle, kulta" jne jne. EI, miun hermo ei kestä. On hetkiä ja päiviä kun räjähdän sekunnissa nollasta sataan ja vajoan uhmaikäisen kanssa samalle tasolle. Silloin meillä huutaa kaikki! Olen yrittänyt jopa saada tilanteista koomisia hyppimällä tasajalkaa, kiljumalla ja ehkä kaikilla mahdollisilla tavoilla joita nyt vain voi keksiä. Silti minä korotan ääntäni! Komennan lapsiani ja jopa huudan. En enään niin paljon ja niin usein kuin vaikka vuosi sitten, mutta huudan silti.

 

Inhoan perhekerhoja ja kaikenlaisia "mamma tapaamisia", silti aina löydän itseni niistä. Syystä tai toisesta pakottaudun muiden äitien seuraan. Miksi? Mitä minä siitä hyödyn? Usein menen paikalle hyvillä mielin, mutta kotiin tullessani olen väsynyt, kiukkuinen ja entistä surullisempi. Minut on otettu hyvin vastaan alueellani. Olen löytänyt ystävän, hyvän sellaisen ja se on harvinaista aikuisiällä. Mutta se tunne, tiedätkö sen tunteen? Kun et enään hillitse itseäsi, korotat ääntäsi ja 10 äitiä katsoo sinua kuin pilaantunutta halpaa makkaraa. NIIIIN monesti olen miettinyt että avaan suuni ja räjähdän, kerron heille mitä ajattelen heidän idyllistään ja teennäisestä elämän ihanuudesta. Niin monesti olen meinannut kysyä "Mitä te muka tiedätte minun elämästä? Miten te voitte tuomita teitämättä totuuksia?" En usko että ne kaikki hymyilevät "super äidit" oikeasti ovat niin "SUPER". Tiedän tiedän... En miekään kaikille ole näyttänyt ja kertonut että en jaksa ja minulla on vaikeaa. Tuntuu nololle myöntää ettei minusta ole siihen. Niin mihin minusta ei ole? Siihenkö että lapseni oppivat olemaan vain tasaisen rauhallisia? Siihen että opettaisin lapseni olemaan tunteettomia ja pidättyväisiä? EI, siihen minusta EI tosiaankaan ole. Haluan näyttää ja opettaa lapsilleni että tunteita on, niiden kanssa voi elää ja niitä voi hillitä. Haluan opettaa lapsilleni että voi ja pitää pyytää anteeksi, tekojaan voi katua ja väärin voi tehdä. Kaikella on toki rajansa ja minunkin rajojani on tullut jo vastaan. Tärkeintä ei ole torjuminen, tärkeintä on rajojen tietäminen.

Mutta miten tässä maailmassa voi elää onnellisena ja iloisena kun kaiken pitäisi olla niin perhanan täydellistä? Kaikkeen pitäisi pystyä yksin, apua ei saisi pyytää ja koskaan ei saisi olla kiukkuinen. Pitäisi hoitaa lapset, koti, mies ja vielä pitäisi jaksaa harrastaa ja nähdä ystäviä. Ei siihen ei yksi ihminen yksin pysty!

Kun on elänyt vuosia tuntematta mitään positiivista! Halveksinut itseään, ollut surullinen, vihainen ja ahdistunut jatkuvasti on ihana huomata kuinka tavalliset arkiset tunteet on ihania. Minusta on ihana halata lapsiani tuntien lämpöä sydämessä ja hellyyttä molempia kohtaan. Minusta on ihanaa hymyillä ja nauraa lapsieni kanssa, kun he nauravat. Minusta on ihanaa katsoa koskettavia ohjelmia ja liikuttua. Se tunne kun ensimmäistä kertaa vuosiin itkee, eikä itke siksi että tuntuu niin pahalle! Se tunne kun näkee nukkuvat lapsensa eikä haluaisi päästää silmiään irti heistä.

Vaikka minulle oli vaikeinta myöntää että en jaksa kaikkea yksin, olen enemmän kuin tyytyväinen että olen sen voinut itselleni myöntää. Jos olisin vain yrittänyt selvitä yksin, olla marttyyri ja niellä pahan oloni, ei minulla varmaan olisi enään perhettä. Tätä ihanaa perhettä josta en luopuisi mistään hinnasta.