Oih ja voih! Juuri kun luulin että pikkuneiti selvisi helpolla altistuksesta niin nyt on pakka sekaisin. Tosin hän on jatkanut altistusta ominpäin varastamalla keksejä joita ei voi syödä. Muutamana päivänä on tullut sellaiset löröt housuun että jalkoja pitkin on valunut. Ihana aloitus aamulle. Lisäksi ruokahalu on aika mitätön ja maitoa huudellaan vähän väliä. Olen myös oppinut että perpulsidia ei suositella annettavaksi jos kovin ripuloi ja siksi jätinkin aamulla lääkkeen antamatta. Ei ollut kovinkaan fiksua! Toivottavasti yö saadaan edes jotenkin nukuttua. Olen vähän hukassa taas mitä tehdä! Tietysti jatketaan lääkitystä ja varmaan lisätään hetkellisesti kolmas annos päivään jottei tämä ainakaan pahemmaksi mene.
Neiti on laihtunut kuukaudessa kilon ja se alkaa kyllä kohta huolettaa. Vaikka teidän sen johtuvan korvikkeen poisjäämisestä ei silti mielestäni ole hyvä juttu että tuonikäisen paino tippuu.

Esikoiselle annoin eilen luvan syödä patonkia jossa oli maustevoita. Kiukkua on tälle päivälle mahtunut mutta ei muuta merkittävää. En vain tiedä miten tuon saisi pidettyä ihan nollatoleranssilla? Ainakin se vaatii minulta hermoja ja töitä. Minun pitää muistaa aina ottaa molemmille omat eväät ja suunnitella KAIKKI tarjottavat niin että myös esikoinen voi syödä. En kestä niitä tilanteita kun toinen huutaa ettei saa ottaa pöydästä jotain. Kylässä, juhlissa tai kotona jos on vieraita. Se on sydäntä raastavaa ja mie en vain osaa sitten pitää pintaani. Liian usein annan periksi vaikka tiedän mitä voi seurata. Tyttö tietää itsekin että jos jotain syö tulee masu pipiksi ja ikävä olo. Ei se näköjään silti estä häntä aina käymästä sitä samaa taistelua.

Elämä on jatkuvaa taistelua päivästä toiseen! Yhden kun voittaa alkaa toinen taisto joka ehkä hävitään. Mutta taistelu jatkuu. Oli kyse sitten syömisistä tai pukemisesta tai ihan mistä vain. Henkisesti taistelen itseni kanssa päivittäin. Taistelen jotta jaksan. Taistelen jotten menetä hermojani. Taistelen jotta pystyn olemaan hyvä äiti.
Tänään minulla on ollut moneen otteeseen olo että olen huono äiti. Olen huutanut ja suuttunut vähän turhasta, olen kiukutellut ja tiuskinut. Sydäntä kyllä lämmitti kun esikoinen sanoi "Olet sinä mukava äiti vaikka välillä asioita unohdatkin" kun otin leivinuunista kanat jotka sinne eilen laitoin.

Psykologini vihjasi tänään että minulla on enään neljä käyntiä jäljellä!! Se hiukan pelottaa koska mielestän on vielä PALJON asioita joista pitäisi puhua! En ole valmis vielä lopettamaan ja selviämään omillani. Vai olenko?