Tämä päivä on ollut raskas heti aamusta asti. Tyttöjen herätessä 6.30 kun isäntä lähti töihin toivoin että voisin laittaa silmät takaisin kiinni ja nukahtaa uudestaan. Ensimmäinen ajatus oli etten tule selviämään tästä päivästä. Kiireellä kerhoon ja sieltä psykologille itkemään elämän julmuutta. Vaikka aurinko paistoi ja päivä oli mitä kaunein en osannut nauttia siitä. Minua lähes ärsytti kun häikäisi.

Olen huomannut että mielialani on täysin verrannollinen nukuttuihin tunteihin. Sehän on tietysti selvää ettei väsyneenä jaksa olla sitten aina iloinen. Mutta olen huomannut myös että pikkuneidin olotila on suoraan rinnastettavissa minun tunteisiini ja käytökseeni esikoista kohtaan. Pikkuneidin ollessa vauva eikä refluksiin oltu veilä saatu diagnoosia saati hoitoa, aloin työntää esikoista pois tunne-elämästäni, sulkea häntä jotenkin ulkopuolelle. En kestänyt mitään hänen kiukkujaan enkä tuntenut juuri empatiaa tai sympatiaa häntä kohtaan. En osannut lohduttaa ja lähes kaikki mitä sanoin oli määräämistä tai torumista. Kaikki hellyys, empatia ja positiivisuus kohdistui pikkuneitiin. Yritin kai jotenkin hyvitellä sitä etten pystynyt poistamaan kipua ja tuskaa.
Kun pikkuneidin olo helpotti eikä hän ollut niin kivulias tilanne muuttui. Pystyin tasapuolisemmin huomioimaan molempia ja tunsin positiivisiakin tunteita esikoista kohtaan. Tärkeintä oli ehkä minulle että pystyin lohduttamaan.

Viime viikolla tajusin että enemmän ja enemmän alan työntää esikoista kauemmas. En osaa lohduttaa ja huomaan väheksyväni hänen kipuaan. Ehkä ajatus on "se on pikku pipi mitä ruikutat" tasoa, koska toinen lapseni on niin kipeä. Se tunne joka tulee tajutessa ettei voi luonnollisesti ja hyvillä mielin halata ja paijata omaa lastaan on jotain aivan kamalaa!!! Ei se ole pois pikkuneidiltä jos halaan esikoista! Ei se poista pikkuneidin kipua ja vaivoja jos halaan häntä enemmän kuin esikoista. En pysty tekemään enempää! En pysty auttamaan enempää!

Se himputin vehnäaltistus joka sotki koko pakan sai kaiken hyvän kääntymään päälaelleen. Tuntuu että olen aloittamassa toipumista uudestaan. Enkä tiedä onko minulla voimia... Pakkohan miulla on olla, lapsistani huolehdin. Koska minulla on taipumus tavoitella täydellisyyttä voitte kuvitella ettei ole helppo myöntää itselleen ettei tarvitse pystyä! Ettei meistä kukaan riitä kaikkeen ja kaikille!

Päivä ei onneksi ollut niin vaikea kuin aamusta oletin. Tosin olen ollut aika uupunut kuten aina psykologin käynnin jälkeen. On yllättävän rankkaa puhua vaikeista asioista. No on tähänkin päivään mahtunut kiukkua ja hampaiden kiristystä, mutta ei esimerkiksi yhtään jäähyä!
Kerhosta lähtiessä esikoinen kaatui portaissa ja polveen tuli haava. En päässyt hätiin heti koska olin itsekin portaissa ja pikkuneiti sylissä. Mutta muutin käyttäytymistäni verrattuna entiseen. En vähätellyt toisen kipua. Otin hänet syliin, lohdutin, puhalsin ja paijasin. Kannoin hänet autolle ja kotona vielä riisuin haalarin sekä laitoin polveen laastarin. Vaikka minun tunteeni eivät olleet ehkä niitä joita olisin halunnut tuntea tai joita oletin tuntevani, en näyttänyt sitä esikoiselle. Halusin hänen tietävän että äiti lohduttaa ja pitää hyvänä.
Lisäksi olen yrittänyt tehdä tyttöjen kanssa hauskoja asioita. Ennen nukkumaan menoa vaihdettiin yöpaitoja ja mie keksin pöristää ja kutittaa heitä mahasta. Ensin pikkuneitiä ja sitten esikoista. Lopulta mie olin alakynnessä ja tytöt kutitti miua. Meillä oli hauskaa. Mie nauroin lasteni kanssa eikä minulle tullut oloa että "lopettakaa, menkää pois tuo on ihottavaa!" Laitoin lapseni nukkumaan ilman huutoa, suuttumusta ja kiukuttelua!

Ei tämä siis ihan huono päivä ollutkaan :)