Olen ollut käsittämättömän väsynyt lähipäivinä... En ole muutamaan päivään jaksanut edes kirjoitella, tänäänkin meinasin nukahtaa sohvalle eikä vieläkään oikein silmät pysy auki. Onneksi kohta saa mennä nukkumaan.
Esikoisella on järkyttävä uhmaikä menossa! En tiedä miten saisin hänet tottelemaan saati olemaan aina vinkumatta, kiljumatta ja raivoamatta. Joo tiedän että se kuuluu ikään mutta MIE EN JAKSA!!!

On aivan yhdentekevää mitä mie hänelle sanon. Kuitenkaan niin ei tehdä mitä pyydän ja jokaisesta asiasta saa sanoa sata kertaa. Kaikesta tulee riita, kaikesta pitää tivata, jankuttaa ja vinkua. EI en jaksa!
Keskustelin tästä psykologinikin kanssa ja kas nuori mies keksi "Oletko ajatellut että hän uhmaa sinulle koska uskaltaa? Koska olet hänelle tärkein?" JOOO-O kyllä silloin kun näitä kohtauksia oli yksi viikossa mutta eipä tule ajateltua kun näitä on yksi tunnissa!!! Ja joka hemmetin päivä samoista asioista!
On yritetty lahjoa - saat tarran kun siivoat. Eipä siivota kun ehkä yksi lelu ja sitten alkaa taas se sama narina ja nurina. Tunnin päästä kysytään "saanko sen tarran" JOO... ET!
On kiristetty - laitan lelut roskiin jos et siivoa. Pahimmassa tapauksessa neiti hymyssä suin sanoo "joo mie voin auttaa" mitähän hyötyä siitä sitten on?! Ei taida neiti oppia siitä mitään.
On viety jäähylle, jopa pihalle. No sinnekin jos mennään juosten ja nauraen eikä yhtään olla pahoillaan niin eipä ole jäähystä kovin hyötyä.
On uhkailtu - et saa itapalaa jos et siivoa. Ei siivota ja silti nuristaan iltapalaa. SItten käydään taisto siitä saako sitä iltapalaa vai ei. Nämä on pahoja koska esikoinen on aina ollut aika huono syömään (no voi johtua noista allergioista jotka vasta selvisi) ja on laiha kun mikä. Eipä kovin hyvällä omallatunnolla voi jättää ruokaa antamatta... Mutta menepä antamaan periksi...

On kokeiltu kuulkaa kaikki! Alan olemaan pikkasen loppu kun yleensä saan vastaukseksi joko naurua päin naamaa tai sen järkyttävän raivarin. Isäntää kyllä uskotaan (toisinaan) mutta eipä tuota juuri täällä näy neitiä/neitejä komentamassa. Kamalinta tässä varmaan on se että joka kerta kun päästän suustani uhkauksen tai kun vien tytön jäähylle mielessäni taistelen itseäni ja periaatteitani vastaan. Käytän kasvatuskeinoja joita en itse hyväksy!!! Miun voimat ja keinot vain on niin loppu!

Olenkin nyt tehnyt huomion että usein jätän rankaisematta pikkuneitiä jos hän tekee jotain hölmöä tai ei tottele. Ja tiedän kyllä että tämä johtuu varmastikin miun ja lasteni välisistä suhteista. Siitä kuinka olen suhtautunut (ja suhtaudun edelleen toisinaan) lapsiini ja heidän rooleihinsa. Olenkin nyt päättänyt että Pikkuemäntä on laitettava järjestykseen ennen kuin tilanne karkaa käsistä. Tekee vain aina niin pahaa kieltää tai komentaa saatika torua kun toinen aloittaa lohduttoman itkun. Mutta pakkohan tässä on yrittää edes olla jonkin verran tasapuolinen ja pitää molemmilla samat rajat ja säännöt. Esikoinen varsinkin alkaa ymmärtää jo sen jos toinen pääseekin helpommalla. Onhan heillä toki ikäeroakin ja pieniä eroja voi olla mutta ei pikkuneiti silti voi ihan pellossa elää.