"Ystävä on kuin tähti. Et aina näe häntä mutta hän on aina täällä"

Mietin muutama päivä sitten ystäviäni, kavereitani ja tuttujani. Ihmiset jotka ovat olleet minulle todella läheisiä joskus tuntuvat unohtaneen minut kokonaan. Ehkä on osin syytä minussakin - en ole jaksanut pitää yhteyttä. Ihmetyttää vain ihmiset jotka tietävät masennuksestani ja lasten allergioista ja refluksista eivätkä he silti koskaan soita.

Kyllä mie ymmärrän että työssäkäyvät perheelliset ihmiset ovat kiireisiä eikä vapaa-aikana sitten halua vain pälpättää puhelimessa. Mutta olisiko vaikeaa kirjoittaa vaikka viesti? Tekstari tai sähköposti?

Tämä tunne on ristiriitainen. Niinä hetkinä kun eniten ystävää tarvisin, en vain kestä vastata puhelimeen saati soittaa kenellekään.
Minun kontaktini muihin aikuisiin rajoittuu aikalailla isäntään, äitiini, siskooni, isääni, muutamaan "naapuriin" ja kahteen nuoruuden ystävään. Onhan siinäkin tietysti jo monta...

Aikuisiällä on vaikea löytää uusia ystäviä, sellaisia jotka oikeasti ovat SINUN YSTÄVIÄSI. Huomaan usein että uudet tuttavat joita ehkä erehdyn pitämään ystävänä osoittautuvat tutuiksi joiden kanssa ollaan tekemisissä vain koska on saman ikäisiä lapsia. Huomaan etten tiedä noista ihmisistä juuri mitään.

Olen löytänyt nuoruuden ystäviäni uudestaan lasten myötä ja se on aivan mahtavaa! HE ovat MINUN ystäviäni ja lapset vain ovat yhdistäneet meidät uudestaan. Se on mahtavaa! Olen saanut myös uuden ystävän jolla sattumalta on saman ikäisiä lapsia kuin minulla.

Minulla on ystäviä menneisyydessä joita kaipaan! Yhteisiä iltoja ja nauruntäytteisiä päiväkahveja. Missä he kaikki ovat? Kaipaavatko he koskaan minua?