Oli vietetty joulu kun testi näytti positiivista. Oireita ei ollut mutta ei niitä aiemminkaan niin aikaisessa vaiheessa ollut. Jatkoin elämää suunnitellen tulevaa aivan toisella tavalla.

Tuli tammikuu ja aloitin työt hoitovapaani jällkeen. Esimieheni kertoi että voisin aloittaa esimiesvalmennuksessa heti kun vain saisin paikan. Alun perin minun piti aloittaa samaan aikaan kun jäin äitiyslomalle. Kerroin sitten päällikölleni että jäisin taas syksyllä pois töistä eikä tuota valmennusta varmaankaan kannattaisi aloittaa.

Edelleen oireettomana jatkoin töissä ja päivä kerrallaan mieleeni hiipi enemmän ja enemmän ajatus siitä onko kaikki hyvin. Olin käynyt ulrassa kun viikkoja oli 6+2 ja kaikki oli hyvin. Jouduin kaivamaan jopa äitiysvaatteet koska en mahtunut omiin housuihini enään.

Ensin alkoi tulla pientä tuhruttelua, mutta en osannut siitä kovin huolestua. Mentiin viikkoja 10+ kun perjantai iltana alkoi näyttää huonommalle. Menin kuitenkin lauantaina töihin mutta en pystynyt olemaan siellä koko päivää. Ennen puoltapäivää suuntasin naistenklinikan päivystykseen koska vuoto oli yltynyt. Itkusilmässä, edelleen toiveikkaana lähdin bussilla töistä.

Odotin, odotin ja odotin. Raskaana olevia naisia tuli ja meni. Jotkut vain kävivät toiset kärrättii sängyssä osastolle. Odotin, vuoto yltyi ja taas odotin. Minulla oli kuitenkin vielä toivoa jäljellä.
Vihdoin alkuillasta pääsin lääkäriin. Kaikki toivo hävisi sekunnissa. Ei elämää. Mennyt kesken viikolla 6+
Minulle varattiin aika lääkkeelliseen tyhjennykseen seuraavan viikon keskiviikolle.
Soitin äidilleni että tulisi hakemaan minut kotiin. Oma autoni oli työpaikallani mutta en kuitenkaan olisi pystynyt ajamaan. Soitin miehelleni ja sain sanotuksi vain "ei ole mitään vauvaa" Itkin, itkin ja itkin. Kotiin päästyäni halasin ja suukotin tytärtäni sekä miestäni.
Mieheni lähti äitini kanssa hakemaan minun autoni sillävälin kun laitoin tytön nukkumaan.

Illalla istuin sohvalla ja join punaviiniä. En kestänyt ajatusta että vauvaa ei tulekaan. Tunsin itseni saastaiseksi, sisälläni oli neljäviikkoa ollut kuollut sikiö ja oli edelleen. Join, itkin ja join.

Aamulla ystävä lähetti viestin "voisitko tänään ristiäisissä pitää vauvaa sylissä" Urheana, suruni niellen vastasin kyllä ja menin ristiäisiin. Päätin että jos en kerta ole raskaana voin käyttää tavallisia housuja. Ja niin tein. Ystäväni sai tietää vasta ristiäisten jälkeen keskenmenosta, en halunnut pilata heidän päiväänsä.

Tuli keskiviikko ja mieheni vei minut aamulla kätilöopistolle. Menin osastolle, sain hoito lääkkeet ja kipulääkkeet. Istuskelin päivän osastolla ja neuloin martoille pieniä villasukkia joita he toimittivat synnytyssairaaloihin. En enään itkenyt, en enään pystynyt.
Iltapäivällä äitini haki minut kotiin ja noin viikon päästä kun vuoto loppui kaikki oli ohi.

Edelleen joka kerta kun kuopus täyttää vuosia muistan tuon tapahtuman, kuopus syntyi lähes tasan vuosi tuon jälkeen. Joka kerta kun toivon uutta vauvaa muistan tuon tapahtuman. Ja taas enemmän kuin mitään pelkään sen tapahtuvan uudestaan.  

En ajattele että olen saanut keskenmenon, ajattelen että olen menettänty vauvan. Minulle sikiö on vauva alusta asti. Jokaiselle olen antanut nimen, jokaista olen rakastanut. Hän on minun enkelini vaikka en koskaan häntä tavannut.