Eilen illalla se jotenkin taas iski, teki viillon syvälle sisimpääni.
Olenko oikeasti niin arvoton ja mitätön että minut voi sysätä nurkkaan koska haluaa? Eikö minun haluamisillani ja toiveillani ole mitään virkaa?

Oeln aina ollut sitoutuvaa sorttia ja jo teini-ikäisenä minulla oli pitkiä seurustelusuhteita toisin kuin ystävilläni. Olen aina halunnut elämääni jotain tuttua ja turvallista - jotain pysyvää.
Olen haaveillut kirkkohäistä, jossain kauniissa vanhassa kirkossa. Minulla olisi valkoinen hame ja olisin kaunis, kerrankin kaunis.

Kun tapasin mieheni radiossa soi Protonin: Tyttörukka
 
"Näen sut kadulla, silmät suuret tuijottaa
vastaantulijoita, ne kääntyy pois, ei ne huomaa
ei hymyä kasvoilla, peitettyä kipua
Illan tullen taas, saat kyynel silmässä nukahtaa

Niin tyttörukka pienoinen, mihin katosikaan kaikki kultainen
vuodet vierivät jättäen sut oven taa, se kiinni paiskataan
Silmät suuret vaan, tyhjyyteen tuijottaa
et tiedä mitä sä teet, etkä näin saa selville
kun mietit sisällä pään, on joku nähnyt sisään
vasta nyt sen huomaat, sä mitä maksaa siitä saat

Niin tyttörukka pienoinen, mihin katosikaan kaikki kultainen
vuodet vierivät jättäen sut oven taa, se kiinni paiskataan
Niin tyttörukka pienoinen, mihin katosikaan kaikki kultainen
vuodet vierivät jättäen sut oven taa, se kiinni paiskataan

Vuodet vierivät vaan, ei edes kauneudella
onnea voi löytää, se täytyy itse ymmärtää
mut kaiken voi selvittää, ongelmatkin kierrättää
onnellisten tähtien alla ei voi hävitä

3x:
Niin tyttörukka pienoinen, mihin katosikaan kaikki kultainen
vuodet vierivät jättäen sut oven taa, se kiinni paiskataan
Niin tyttörukka pienoinen, mihin katosikaan kaikki kultainen
vuodet vierivät jättäen sut oven taa, se kiinni paiskataan"

Se sopi minuun, se tuntui kuin kertovan minusta.
Eilen tuo palasi mieleeni.

Elämääni oli tullut mies, ei enään mikään pikkupoika. Tiesin että pystyisimme rakentamaan tulevaisuuden yhdessä. Aikaa kului ja muutimme yhteen, ostimme oman asunnon ja menimme kihloihin. Matkalla oli monta mutkaa, mutta me selvisimme niistä.
Aloin haaveilla niistä häistä ja lapsista. Koska mies ei kuulu kirkkoon jouduin luopumaan ajatuksesta että saisin kirkkohäät. KÄvin mielessäni läpi vaihtoehtoja vihkimisestä ulkona, kotona, mökillä...

Minun haaveillessani häistä aloimme rakentaa taloa ja aloin odottaa esikoista. Ystäväni alkoivat vakiintua parisuhteisiinsa ja mennä naimisiin. Minulta kyseltiin (ja kysellään edelleen) "millonkas teidän häät on?" Se sattuu, koska jos mie saisin päättää me olisimme jo naimisissa, mutta enhän mie voi isäntää pakottaa. Ystäväni joista en ikinä voinut kuvitella että he menevät naimisiin (ainakaan ennen minua) ovat nyt naimisissa, yhtä lukuunottamatta kaikki.

Vuosien mittaan olen joutunut luopumaan ajatuksesta että saisin ylipäätään järjestää mitään hääjuhlaa. Ehdotin isännälle että mennään salaa maistraatissa naimisiin eikä kerrota kenellekään. Vastaukseksi sain tuhahduksen ja tönäisyn pois kainalosta. Isäntä muuttui kylmäksi kuin kivi, käänsi selkänsä eikä reagoinut itkuuni mitenkään.
Olishan tuon kai voinut kauniimminkin ilmaista?!

Minua loukkaa se ettei minulle edes kerrota miksi sitten ei voitaisiin mennä naimisiin. Juridisesti kai mikään ei muutu kun on yhteisiä lapsiakin ja avoliittolaki muuttui (eikö muuttunutkin?) Mikä siinä hiertää ettei voi viedä sitä sitoutumista loppuun asti? Miksi emme voi virallistaa liittoamme ja ottaa yhteistä sukunimeä? Mikä minussa on vikana?
Ajatteleeko isäntä että olen jotenkin liian huono hänelle ja jos sattuu sopivampi löytymään niin on helpompi vaihtaa kun ei ole naimisissa? EN YMMÄRRÄ!!! Ja jos avioliitolla ei ole hänelle mitään merkitystä miksi ei sitten voisi suostua, koska minulle sillä on paljonkin merkitystä?

Ehkä minun pitää vain luopua tästäkin haaveesta, kuten olen niin monesta muustakin haaveesta luopunut. Tyhmänä aina elättelen toiveita että jonain päivänä isäntä ehdottaa vihkimistä itse. Taitaa olla turhaa. Täytyy kai vaan tyytyä kohtaloonsa ja elää tätä elämää ajattelematta tuota asiaa.