Kuuden aikaan keskiviikkoiltana soi puhelin. Soitto tuli kätilöopistolta, kuten olin odottanutkin. Lääkäri kertoi että hCg taso on niin korkea että mitä todennäköisemmin on kyse kohdunulkoisesta raskaudesta. Sain ohjeeksi mennä aamulla takaisin enkä saanut syödä enkä juoda illan jälkeen mitään. Tässävaiheessa tiesin että reissusta voi tulla pidempi kuin muutama tunti.

Aamulla heti kuuden jälkeen pakattiin tytöt autoon ja ajettiin kaverille. Isäntä heitti miun kätilöopistolle ja sovimme että soittelen kun tiedän jatkosta. Olin aivan liian aikaisin paikalla, ensin odottelin lähes vartin että poli aukeaa, sitten polin puolella ainakin 45 min että pääsin hoitajan juttusille. Ensin piti mennä labraan jossa tarkistettaisiin taas se hCg arvo. Sitten taas odoteltiin. Kuulin hoitajien juttelevan keskenään minusta, verikokeet lähti pikana, mie olin kiireellinen päivystyspotilas ja kaikki selvästi pitivät vointiani silmällä.

Ennen kymmentä pääsin lääkäriin. Ei lisätutkimuksia vain jatko ohjeita. Sama lääkäri, joka minua oli edellisenä päivänä tutkinut, kertoi että hän ja hänen seniorilääkärinsä (joka oli myös käynyt tutkimassa) olivat monien muiden kollegoiden kanssa jutelleet ja tulleet kaikki samaan tulokseen.
Tähystys leikkaus oli väistämätön. Kohtu on tyhjä, hCg yli 6200 (en tiedä yksikköä) ja ultralöydös yhdessä olivat saaneet lääkärit päätymään tähän tulokseen. Leikkaus tehtäisiin päivystyksellisenä ja pääsisin osastolle odottamaan.
 
Siinä välissä soitin miehelle ja kerroin että joudun jäämään todennäköisesti yöksi ja että minut leikataa. Tyly vastaus ”jaaha” ja puhelu päättyi. Itkukurkussa soitin sitten äidilleni. Toisaalta olin helpottunut, toisaalta olin kauhuissani. Minut passitettiin taas labraan ja kun sieltä pääsin, ohjattiin minut suoraan osastolle. Osastolla minua oli vastassa nuori sairaanhoitaja opiskelija joka ei ollut sen vertaa perehtynyt papereihini että olisi tiennyt miksi tulin. Itkukurkussa hänelle selitin ja toivoin että voisin jo mennä lepäämään. Pääsin paikalleni ja sain kamalat sairaalavaatteet. Huoneessa oli minun lisäkseni kaksi vanhempaa naista jotka olivat myös menossa leikkaukseen samana päivänä.
Odottelin ja odottelin. Sain kipulääkettä päänsärkyyn ja hoitaja välillä kävi kertoilemassa aikataulusta. Hän sanoi että n. puolituntia ennen leikkausta saisin esilääkkeet ja sitten mentäisiin saliin.
 
Lääkäri kävi kertomassa toimenpiteestä ja sanoi että jos mahdollista he yrittävät säästää munatorven mutta voi olla että pitää poistaa kokonaan. Huonetoverini lähtivät yksi kerrallaan leikkuriin ja mie odotin. Olin juuri lopettanut puhelun siskoni kanssa kun hoitaja tuli huoneeseen ja sanoi että nyt mennään. En ollut saanut esilääkkeitä enkä muuta mutta sitten mentiin.
 
Leikkausosastolla minua oli vastassa 3 hoitajaa ja anestesialääkäri. Kamala määrä kysymyksiä samalla kuin piti asettautua pöydälle. Hankalinta oli vastata kysymykseen ”kerro omin sanoin mihin toimenpiteeseen olet tullut” Hetken jouduin selvittelemään sanojani ja ajatuksiani kunnes sain kakistettua pihalle ”kodunulkoisen raskauden tähystysleikkaukseen” Vastaus riitti lääkärille ja sitten mentiin. Minuun kiinnitettiin kaikenlaisia tarkkailulaitteita ja laitettiin tippakäteen. Muistan kun lääkäri kertoi että nyt tulee nukutusaine, pidä silmät auki kunnes nukahdat ja sitten kaikki olikin jo pimeää.
Seuraava muistikuva on hämärä enkä ole varma oliko se unta vai onko niin oikeasti tapahtunut. Muistan että joku herätteli minua mutta kutsui toisella nimelläni (minulla on 3 nimeä). Toinen hoitaja korjasi nimen ja kuulin lauseen ”ilmankos hän ei reagoinut”
 
Sitten heräilinkin jo heräämössä. Ensin aloin kuulla puhetta ja vähän tuli outo olo kun kuulin lauseen ”pääset sitten osastolle ja saat vauvan rinnalle” No eihän siinä minulle puhuttu vaan vieressäni heräilevälle äidille jolle oli tehty sektio.
Aloin tuntea kipua ja sainkin tiuhaan tahtiin sitten lisää kipulääkettä. Lääkäri kävi juttelemassa ja kertoi että oikeassa munatorvessa oli kuin olikin raskaus ja se jouduttiin poistamaan kokonaan.
 
Osastolle minut haki aivan ihana hoitaja. Hän piti minusta huolen illalla ja vielä seuraavana aamunakin. Vastaili miun kysymyksiin ja piti kivut poissa tarjoamalla lääkettä vaikka en ollut tajunnut pyytää. Illalla osastolla sain voileivän ja jugurttia sekä iltateen. Oli ihana saada syödä lähes vuorokauden paaston jälkeen.
 
Kotiuduin eilen päivällä, mutta olen edelleen aika kipeä. Yksin lasten kanssa en pärjää ollenkaan, mutta onneksi mies sen tajuaa. Pystyn olemaan aina hetkittäin jalkeillani, istuvillani kunnes alkaa huimata ja särkeä liikaa. Liikkuminen on hankalaa ja ylösnouseminen tuskallista.
Iltapäivällä saapuu anoppi apuun ja toivottavasti on täällä vielä huomennakin. Alkuviikosta pitäisi jo alkaa vähän pärjäämään omillaan. Jos olisin työelämässä torstaina pitäisi palata töihin.
 
En osaa oikein vielä surra, itku on kyllä herkässä mutta kaikki tapahtui niin äkkiä etten ole oikein vielä tajunnut. Fyysinen menetys on ollut pieni (vain yksi munatorvi, yhdelläkin pärjää) mutta henkinen menetys onkin sitten suurempi. Siitä sitten toisella kertaa. Nyt pitää mennä lepäämään…