On jälleen perjantai ilta. Istun kotona, katson digoboksilta tallenteita ja juon siiderä. Lapset nukkuu ja isäntä on pikkujouluissa. Ei siis mikään kummallinen marraskuun ilta. Tai ei pitäisi olla...

Olen itkuinen, katkera ja kateellinen. Häpeän ja tunnen syyllisyyttä. Miksi?

Viikko sitten olin pikkujouluissa, oli hauskaa ja meni pitkäksi. Isänpäivä meni krapulassa sängynpohjalla. Ei se mitään... Kai. Isäntä suuttui - ehkä syystäkin, ehkä ei. Pahinta on tämä henkinen krapula jota poden vieläkin. Enkö olisi saanut mennä? Eikö minulla saa olla hauskaa?

Olen tottunut miellyttämään - olemaan sellainen kuin muut haluaa. Viikkoon oloni on ollut täysin päinvastainen. En todellakaan koe olleeni sellainen kuin minulta odotetaan. Onko tämä nyt taas kaikua nuoruudesta? Halusta miellyttää omaa isää? Tarpeesta tulla hyväksytyksi?

Esimieheni sanoi minulle pikkujouluissa asioita joista oikeasti voisin olla ylpeä. Joista voisin ottaa opikeni ja pitää ne mielessäni. Mikä siinä on niin vaikeaa? Miksi en voi luottaa itseeni? Tiedän että olen hyvä työssäni ja minusta voi tulla vielä enemmän kuin olen. Mikä minua estää?

Minulla on ollut tänään ihana päivä. Vapaa päivä, ystävän kanssa kahvittelua ja ajanviettoa. Syvällä sisimmässäni kuitenkin itken jatkuvasti. Katselin ystäväni äitiyspakkausta ja niitä ihania pieniä vaatteita. Yritin vitsailla meidän mahdollisesta tulevasta vauvasta samalla kun nielin itkuni. Olen kateellinen ja katkera - miksi minä?!

Pitäisi ajatella elämän hyviä puolia. Pikkuneiti on ollut ilman lääkkeitä jo 3kk eikä oireet ole pahentuneet. Allergiat näyttää jollain osin helpottuneen - mm. vehnästä ei tule oiretta tunneissa, se tulee ehkä vuorokaudessa. Oireet on helpottunut ja voin ottaa rennommin.

Miksi näen vain huonot puolet?!