On lauantai ilta... Tarviiko sitä sanoa enempää :/

Olen jotenkin kyllästynyt tähän kaikkeen. Kaikkeen kiireeseen ja epämiellyttävään.

Menin aamulla töihin erittäin hyvätuulisena ja ajattelin että päivästä tulee oikein mukava. Ja sanonko mikä *piip*marjat siitä mikään mukava tullut.

Huomaan kuinka päivä päivältä alan etsiä uusia vaihtoehtoja työlleni. Nyt olisi aika houkutteleva paikka meidän konttorilla auki ja tiedä vaikka innosun hakemaan sitä.

 

Olen ollut kovin itukuinen siitä asti kun jälleen kerran petyin kuunvaihtuessa. Kroppa lupaili jo hyvää kun "täti" saapui kaksi päivää myöhässä. Ja voi sitä pettymystä mikä silloin tuli.

Miksi mie en saa sitä vauvaa? Mistä minua rangaistaan? Vauvaa ei kuulu ja työpaikkakaan ei ollut niin unelma kuin kuvittelin. Päin sitä jotain tämä taas meni.

No on tästä elämästä pakko löytää jotain hyvääkin. Isäntä on alkanut ottaa vastuuta tästä arjesta. Osaa hakea tytöt pyytämättä ja spontaanisti tarhasta, osaa lukea miun työvuoroja ja käydä kaupassa :) On mulla vaan niin ihana mies... autotallissa...

 

Onhan meidän elämä helpottanut paljon. Pikkuneiti voi syödä lähes rajoituksetta kaikkia lihoja ja välillä jopa vehnämakaronia. Kohta on loma ja aion unohtaa kaiken tämän paineen ja stressin siksi aikaa. On miulla opiskelujuttuja jotka painaa päälle mutta aion unohtaa ne lomalla :D En ota paineita. Kyllä mie tästä selviän, Olen selvinnyt pahemmastakin. eikö+

 

Pelottavaa on nämä tunteet. Ne tunteet jotka yhdistän aikaan jolloin pikkuneiti oli vauva. Otetaan esimerkikis ambulanssi tai mikä tahansa hälytysajoneuvo moottoritiellä. Lyynelet nousee silmiin ja pala on kurkussa.

Esikoinen tuntuu toisinaan vieraalle ja pikkuneiti niin ihanalle. Se on niin väärin. Ne on molemmat ihania ja rakastan heitä yli kaiken. Miksi nämä typerät tunteet aina tekee tepposiaan?! Oliko virhe perua tammikuinen psykiatrikäynti? olisiko kuitenkin pitänyt mennä sinne?

 

Mietin eilen että mihin on kaikki minun ystävät kadonneet?