Pitkästä aikaa sain intoa ja aikaa kirjoittaa. Edessäni on kupillinen hyvää teetä ja levyllinen suklaata. Ulkona näyttää kovin keväiseltä eikä lumesta ole juuri tietoakaan. Kai se on uskottava että kevättä kohti tässä mennään. En tiedä mistä aloittaisin kun kertomista olisi vaikka kuinka paljon.

Minun pikkuneidit kasvaa hurjaa vauhtia ja välillä oikein pysähdyn miettimään "milloin heistä tuli noin isoja?" Esikoisen ilmoitin kouluun muutamia viikkoja sitten enkä millään voi ymmärtää että hänestä tulee tosiaankin koululainen. Minun pieni jota vasta katselin synnytyssairaalassa silmästä silmään ja ihmettelin pientä uutta nyyttiä. Tai tuo toinen pikkuneiti joka pituudessaan päihittää häntä vuotta vanhemmat ja haluaisi kovasti jo eskariin. Minun ihanat pienet <3

Mutta palataan kevääseen... Kevät tunnetusti tuo mukanaan haasteita elämään, kuten tänäkin vuonna. Nyt vain entistä aiemmin. Silmät kutiaa, nenät vuotaa ja allergialääkkeet annostellaan kaapista päivittäin. Näin on tehty jo viikko eikä helpotusta näy. Tyttöjen tilanne on huomattavasti omaani helpompi - antihistamiinia kun en saa säännöllisesti nyt käyttää. Kamppailen siis jatkuvasti lisääntyvien oireiden kanssa eikä kasvava maha ainakaan helpota hengittämistä.

Mutta tuohan tämä kevät meille tosiaan jotain ihanaakin - vauvan <3 Olen järjestänyt vauvalle huonetta ja pessyt pieniä vaatteita. Huomaan valmistautuvani vauvaan joka oksentaa, koska rättejä ja vaatteita löytyy läjäpäin. Mielessäni myllertää päällimmäisenä ajatus synnytyksestä jota toisaalta pelkään mutta toisaalta en jaksaisi enään odottaa. Oloni alkaa olla aika tukala ja huomaan päivittäin miettiväni montako viikkoa olisi vielä siihen että vauva olisi täys aikainen. Tänään tasan 8 viikkoa ja sitten olisi se maaginen 37 viikkoa täynnä. Töitä olisi vielä viisi viikkoa mutta nyt jo olen 1,5 viikkoa ollut kotona supistusten ja selkäkipujen takia. Eilen kävin töissä juttelemassa esimieheni kanssa. kovin tuntuu vaikealle tämä tilanne. En osaa tehdä päätöksiä olenko työkykyinen vai en. Mistäs sen tietää? Tänään olen viikannut kaksi korillista pyykkiä sohvalla istuen ja lopun päivää oikeastaan istunut tässä tietokoneen vieressä - ei siis mitään raskasta. Huomaan kuinka supistuksia tulee ja noustessa ylös selkä kyllä ilmoittaa olemassaolostaan. Ehkä soitan huomenna neuvolaan...

Kamppailen oman jaksamiseni kanssa. Ajatukset ovat ristiriitaisia. Jatkuva väsymys, kivut ja pieni takaraivossa oleva pelko vievät paljon energiaa. Huomaan suuttuvani äärimmäisen nopeasti pienistäkin tyhmistä asioista, en jaksa vähäisintäkään kitinää ja pienikin pettymys tuntuu valtavalle. Nukun aika huonosti, varsinkin aamuyöstä ja illalla olen ihan loppu.

Huomaan miettiväni jälleen töihin menoa... Poden huonoa omaatuntoa siitä jos en mene mutta ruoskin itseäni jos menen ja aiheutan jotain ongelmia itselleni tai vauvalle. Voisiko joku päättää puolestani milloin pitää pysähtyä ja jäädä kotiin? Kohdunkaula on ollut jo viikkoja pehmeä enkä haluaisi että vauva syntyy liian aikaisin. Miksi minun pitää perustella itselleni sitä että soittaisin neuvolaan ja jäisin kotiin? Ei varmaan tee hyvää vauvallekaan jos kokoajan stressaan tästä. Ei se tee minusta huonoa ihmistä jos ajattelen itseäni ja vauvaa! Vai tekeekö? Työkaverini ovat varmaan minua parempia kun esikoisiaan odottavina ovat voineet olla viimeiseen asti töissä. Minä en ole kertaakaan ollut ja tämä on kuitenkin jo kolmas.

Nämä on niitä ajatuksia ja hetkiä jotka pysäyttää! Lyö vasten kasvoja ja ainakin yrittää saada otetta niskastani. En anna niiden viedä minua mukanaa, en vajoa sinne varjoon jossa vuosia olin. Ei nyt, eikä tulevaisuudessa. Minun pitäisi nauttia tulevasta ja olevasta. Vuosia toivomani vauva on vihdoin tulossa enkä aio vaarantaa häntä enkä itseäni millään. Työt voi tehdä joku muukin - perheeni hoidan minä!