Herään aamulla vauvan kitinään. En meinaa saada silmiäni auki saati että saisin koko kehoni liikkeelle. Jalat painaa tonnin ja silmät painuu väkisin kiinni. Väsyttää ja toivon salaa että itku viereisessä huoneessa hiljenisi. En jaksa, en halua. Edessä on jälleen yksi yksinäinen päivä tämän kaiken kanssa. Tiskiä, pyykkiä, ruokaa ja vaippoja, ajamista paikasta toiseen ja riitojen selvittelyä. 

Olimme juuri ja juuri selvinneet vauvan kovasta kuumeesta ja korvatulehduksesta kun vieraaksemme saapui vatsatauti. Tietysti vauvalle. Takana oli valvottuja öitä - edessä oli valvottavia öitä. Oma olo häilyi huonovointisuuden rajamailla ja tein kaikkeni torjuakseni vatsataudin. Ihme ja kumma onnistuin. Valvottuani kaksi yötä oksentavan vauvan kanssa sain puhelun koulusta "tulisitko hakemaan tytön kotiin ennen kuin nukahtaa pulpettiin?". Tyttö selvisi yhden illan pienellä kuumeella ja kurjalla ololla. Seuraavaki kaatui isäntä. 

Paluu arkeen koittaa sairastamisen jälkeen eikä oloni helpota. Ahdistaa jo ajatuskin yksinäisistä päivistä ja kauhulla odotan kesälomaa joka alkaa muutaman viikon päästä. Kaikki kolme lasta koko päivän kotona... Isäntä lähtee aamulla töihin, käy kääntymässä kotona ja lähtee lähes kahden tunnin lenkille. Viikonloput menee missä milloinkin auto ja mopoharrastuksen parissa. Minäkin haluan lenkille tai jumppaan tai edes vessaan yksin. Mutta ei - ei minulta edes kysytä. 

Tekemättämät työt kasaantuu ja kevät painaa päälle. Pihatöihin pitäisi mennä ja haluaisin mennä mutta en pääse. Vaivan päiväuni ajat menee sisällä kotitöissä - jos hän edes suvaitsee nukkua kunnon unia. Joka ikinen hetki kun alan tekemään jotain on vauva kiinni lahkeessa, kiipeämässä portaassa, kakkinut huousuun  tai muutenvain syliä vailla. Kyllä mie sen kestäisin jos voisi vain olla vauva sylissä tekemättä mitään. Mutta mitenkä kuorit perunoita tai viikkaat pyykkejä yhdellä kädellä?! Niskani ja selkäni huutaa hoosiannaa kun 8,7kg roikkuu käsipolessa jatkuvasti. Öisin heräilen käsien ja jalkojen puutumiseen, pää ei tunnu kääntyvän kunnolla ja jatkuvasti on päänsäkyjä. Toisinaan polveni jossa on teiniajoilta asti ollut rasitusvamma (oskuslatterin kyhmy) ärtyy ja käveleminen tekee kiepää, portaiden nousemisesta puhumattakaan.

Viimepäivinä olen pohtinut oloani ja jaksamistani paljon. En halua tilanteen menevän niin pahaksi kuin Pikkuneidin ollessa taapero. Eikä se niin paha olekaan. Minulla on hyviä päiviä ja jos vain pysymme terveinä jaksan kyllä. Olen kehitellyt itselleni tekemistä päiviksi (Mll perhekahvilaa yms.) ja rohkeasti tutustunut uusiin ihmisiin. Olen jälleen saanut uuden ystävän ja olen siitä kovin kiitollinen. Hänen kanssaan keskustelin viimeksi jaksamisesta ja kehotin häntä olemaan rohkeasti yhteydessä neuvolaan. Hänellä on siis lähes saman ikäinen vauva. Ilokseni hän kertoi soittaneensa psykologille ja menvänsä juttelemaan. Itse en sitä askelta vielä ole ottanut. Keskiviikkona on vauvan neuvola ja ehkäpä puhun terveydenhoitajalle ajatuksistani...

En pyri täydellisyyteen enkä sorru siihen marttyyri asenteeseen johon aikoinaan jäin jumiin. Olen oppinut olemaan itsekäs ja jätän kotityöt odottamaan seuraavaa aamua jos en jaksa. Pysyn päätöksessäni että lasten nukkuessa en tee kotitöitä illalla. Toisinaan saatan tehdä jotain loppuun mutta väkisin en mitään tee. Vain silloin kun se tuntuu hyvälle. Vertaan oloani ja ajatuksiani paljon menneeseen. Osin huolestun siitä kuinka saman kaltaisia tunteita minulla on mutta myös helpotun siitä ettei kaikki ole ihan niin tasaista ja harmaata. Osaan nauraa ja aidosti halata, hymyilen spontaanisti mm. ajatellessani lapsiani tai nähdessäni heidän ilon. En ole vajonnut pelättyyn pimeyteen - enkä aio vajota. Kesä tulee ja pakolliset menot jää pois. Päivien aikataulut ei ole sidottu kouluun, kerhoon ja harrastuksiin.

Mie selviän tästä! En ylitä pelottavaa rajaa vaikka sen lähellä olenkin...