Pitkästä aikaa voisin hieman kirjoittaa. Eihän minulla aikaa tällaiseen olisi mutta en mie jaksa nyt muutakaan.

Syksy on saapunut ja arki käynnistyy takkuillen. Harrastukset, koulu, kerho ja alkaneet sairastelut kuormittavat koko perhettä. Kesän siitepölyistä selvittiin pienin oirein ja lasten lääkitykset on jo lopetettu. Pikkuneidin pääkivut uhkaavat tulla takaisin enkä tiedä mistä tarttuisin kiinni.

Vauva - joka tosin ei ole enään mikään vauva - on jälleen korkeassa kuumeessa. Tästäkö se talven sairastelu kierre taas alka?

Olen niin väsynyt että tekisi mieli vain itkeä. Joo tiedän että monella lukijallani käy nyt mielessä ajatus "mitä se tuokin valittaa?" ja tiedän että monella on paljon rankempaa. Eikä tässä ole kyse siitä että olisi jotenkin kovin rankkaa, vaan on kyse siitä miten minä voin. Uni on minulle elintärkeää ja ilman kunnon yöunia minusta tulee hirviö. En jaksa kitinää, en kestä sotkua, raivostun sekunnin murto-osassa ja aiheutan vain tuskaa lähimmäisilleni. Yöllä makasin sängyssäni lämpimän peiton alla, silmät kiinni ja kuuntelin kun vauva yski. Salaa toivin että hän nukahtaisi ilman että menen hänen luokseen. Jalkani tuntuvat painavan tonnin enkä meinannut saada itseäni liikkeelle.

Haluan nukkua, haluan hetken olla rauhassa. Mutta ei - ei ole näkösällä aamua, yötä tai päivää jolloin saisin nukkua kunnolla, pitkään tai tehdä asioita rauhassa.

Olen tarkkaillut jaksamistani jo pitkään, miettinyt syitä hirviömäiselle ailahtelevalle käytökselleni. Synnytyksen jälkeen asennettu kierukka aiheuttaa inhottavia oireita ja lisäksi tiedän sen aiheuttavan masennusta. Kaikkien ärsyttävien kipujen ja muiden vaivojen takia olen menossa poistattamaan kierukan. Pelottaa aloittaa jokin muu hormonaalinen ehkäisy mutta riskilläkään ei uskalla mennä...

Teksti on taas sekavaa ja ajatukset harhailee. Samalla kun kirjoitan joudun kuullostelemaan mitä pikkuneiti ja vauva puuhaa. Heidän tekemisiään pitää vähän vielä vahtia...