Viimeinen viikko on ollut rankka. Haasteellinen viikko alkoi jo viime perjantaina isännän lähdettyä reissuun. Tiesin hänen olevan viikon poissa ja palaavan kotiin vasta seuraavana perjantaina. Aloitin tämän kirjoittamisen lauantaina, mutta en millään saanut sitä päivässä valmiiksi.

Viikonlopulle oli suunniteltu paljon ohjelmaa. Ensin lauantaina kävimme sukulaisvauvan nimiäisissä Jyväskylässä ihan päiväreissulla ja sunnuntaina järjestin ystävilleni me&i- vaatekutsut meillä kotona. Kokopäivän kestänyt matka, juhlat ja monta sataa ajokilometriä olivat kohtalaisen uuvuttavat kaikille. Sunnuntai, vaikka olikin kiva ja viihdyttävä ystävien seurassa, vei paljon energiaa rankan matkustus päivän jälkeen. Maanantaina kävimme käynnistämässä kuluvan syksyn MLL perhekahvilatoiminnan ja ajelimme esikoista treeneihin. Tiistai alkoi jännittävällä käynnillä päiväkodilla ja lounaan jälkeen matkattiin tottuneesti crosfitsalille treeneihin. Viikko näytti siis alkavan tavanomaisena arkiviikkona. 

Treeneistä alkoikin loppuviikon seikkailu ja yksinäisen äidin selviytymistarina. Kesken treenin toiseksi pienin tyttäreni ryntäsi huutaen luokseni. Huomasin heti ettei hänen kätensä ollut kunnossa. Luulin hänen roikkuneen jossain ja kyynärpään olevan sijoiltaan. Hänen kyynärpäänsä menee sijoiltaan herkästi ja olen monesti joutunut loksauttamaan sen paikalleen. Valmistauduin ottamaan kädestä kiinni kääntääkseni sitä kun huomasin sen näyttävän oudolle. Käsivarressa pullotti jotain ja käsi näytti kummalliselle. Tässä vaiheessa valmentaja oli jo soittamassa ambulanssia paikalle. Hän oli nähnyt tytön tippuvan wallbollin päältä ja ottavan kädellä vastaan. 

Seuraavat puolituntia oli pitkää odotusta, jonka aikana yritin pitää kivuliasta lasta hereillä, kättä paikallaan ja miettiä mihin saisin pienemmän hoitoon. Yritin soittaa isälleni mutten saanut häntä kiinni. Ensihoitajien saavuttua laitettiin käteen lasta, annettiin kipulääkettä ja todettiin, että ambulanssilla lähdetään sairaalaan. Haalin kaikki tavarat kasaan samalla kun ensihoitajat taluttivat tyttöä ambulanssiin. Minulta kyseltiin tarvinko apua ja voisiko joku viedä autoni johonkin, vaikka meille kotiin. Totesin että auto saa jäädä salin parkkipaikalle, hoidan sen kotiin myöhemmin. 

Ambulanssissa laitoin siskolleni viestin ja hän soittikin piakkoin takaisin. Sovimme että hän soittaa kun pystyy lähtemään töistä ja lupasi auttaa lasten hoitamisessa. Matkasimme ambulanssilla Uuteen Lastensairaalaan päivystykseen - Rannalle. Lastensairaalan osastot on nimetty Muumilaakson paikkojen mukaan ja listalta löytyy mm. Meri, Ranta, Laakso, Tähti ja Avaruus. Rannalla (päivystyksessä) odoteltiin hoitajaa ja lääkäriä vuoron perään. Samalla yritin selvittää mihin saisin pienimmäisen hoitoon. Nälkäinen 1,5v ei ole mitään ihanneseuraa sairaalan päivystyksessä. Päivystyshuoneen liukuovi avautui näppärästi ja pikkuneiti sinkoili pitkin käytäviä karkuun. Itse yritin pitää hänet huoneessa, koska en voinut jättää loukkaantunutta lasta yksin huoneeseen. Ymmärrettävästi hän tarvitsi äitiä vierelleen, kun oli peloissaan ja kivulias. Jonkin ajan kuluttua isäni soitti ja sain hänet hakemaan pikkuneidin pois sairaalalta. Pieni oli hämmennyksestä sekaisin, kun kannoin hänet isäni autolle, sanoin pikaiset heipat ja palasin päivystykseen.  Myöhemmin päivällä siskoni kävi hakemassa pikkuneidin isältäni ja ajeli meille kotiin. Isommille tytöille olin laittanut viestin ja kertonut meidän olevan sairaalassa. Siskoni lupasi olla meillä aamuun asti jos tarvii ja anopin kanssa sain sovittua pienimäisen hoidosta seuraavalle päivälle - jos tarve vaatisi. 

Kädestä otettiin röntgenkuvat, joissa näkyi luun murtuma kyynärpään alapuolella. Lääkäri yritti suoristaa luuta ja onnistuikin siinä ihan hyvin. Käsi kipsattiin, otettiin uudet kuvat ja pääsimme kotiin. Saimme ajan seuraavalle tiistaille ja lähdimme matkaamaan kohti kotia. 9h päivystyksessä ilman ruokaa ja juomaa, kivuliaan lapsen kanssa olivat raskaita tunteja. Yöllä lähdimme taksilla sairaalalta kohti crosfitsalia, jossa autoni odotti meitä. Pääsimme kotiin puolilta öin ja painuimme samantien nukkumaan. Siskoni lähti yöllä kotiin jotta heidänkin aamunsa olisi helpompi. Yö jäi lyhyeksi mutta eihän meillä aamulla mikään kiire ollut. 

Söimme aamiaista rauhassa kun isommat tytöt lähtivät kouluun. Juttelin puhelimessa isäni kanssa ja suunnittelin peseväni pyykkiä koko päivän. Klo 9.20 puhelin soi. Soittaja oli Uusi Lastensairaalan ortopedi joka oli katsonut röntgen kuvia aamulla. Hän kertoi minulle että kyynärpäässä on jokin virhe asento ja meidän tulisi mennä takaisin sairaalaan - käsi pitäisi operoida leikkauksessa. Aloin järjestää pikkuneidille hoitajaa ja meille kyytiä sairaalalle. Sovimme isäni kanssa että menisimme ensin heille, hän veisi kanssani pikkuneidin anopille ja ajaisi meidät sairaalalle. Soitin siskolleni ja sovin että hän hakee tarvittaessa pikkuneidin taas anopilta ja hoitaa lapsia illan. Matkalla yritin perua esikoisen ratsastustuntia ja laitoin isoille lapsille viestin että olemme taas sairaalalla. 

Rannalle päästyämme meidät lähetettiin jälleen röntgeniin. Kuvat otettiin ja menimme odottamaan. Puhuin äitini kanssa puhelimessa kun hoitaja tuli kertomaan että pitäisi mennä uudestaan rontgeniin. Ihmettelin vähän kun edellisistä kuvista oli alle tunti, mutta hoitaja varmisti lääkäriltä ja kyllä - lisäkuvia haluttiin. Röntgenin jälkeen saimme tiedon että käsi todellakin pitää operoida leikkaussalissa mutta saisimme mennä muutamaksi yöksi kotiin. Leikkaussaleissa oli kovasti ruuhkaa ja saimme ohjeet palata perjantai aamuna klo 8 suoraan leikkausosastolle - Metsään. Juuri kun olimme lähtemässä lääkäri kiiruhti sanomaan että operaatio olisikin jo torstaina. Aamulla pitäisi olla Metsässä klo 8:00. 

Lähdimme jälleen taksilla isäni luokse hakemaan autoani jonka olin aamulla sinne jättänyt. Sieltä suuntasimme anopille hakemaan pikkuneidin ja pikaisesti syömään. Olimme taas kokopäivän olleet ilman ruokaa. Tyttö ei saanut syödä ja minä en päässyt poistumaan päivystyksestä. Kotimatkalla piti koukata vielä kauppaan ja apteekkiin vaikka kuinka väsytti. Ruuhkaisen ja hitaan matkan jälkeen apteekissa todettiin ettei lääkäri ollut edellisenä iltana kirjoittanut lupaamaansa reseptiä. Kipulääke piti siis vaihtaa toiseen jota sai ilman reseptiä. Olin jo niin väsynyt etten mieleni teki itkeä apteekissa. Kaupassa tapasin tuttuja jotka kyselivät kuulumisia enkä enää pystynyt pidättelemään itkua. Kauppareissu tehtiin siis kyynelet silmissä ja vauhdilla. Neljätuntia kestäneen kotimatkan jälkeen roahdin täysin. Iltkin valtoimenaan samalla kun yritin selvittää mihin taas seuraavana aamuna saisin pikkuneidin hoitoon. Piti myös selvittää kuka hoitaisi lapsia yön ja perjantai aamun jos me emme pääsisikään sairaalasta torstaina kotiin. Olin aivan loppu ja tuntui etten enää pysty ajattelemaankaan selkeästi. 

Siskoni tuli meille yöksi ja lupasi viedä pikkuneidin anopille aamulla ja hakea hänet sieltä iltapäivällä. Äitini (joka oli monen sadan kilometrin päässä mökillä) lupasi ajaa meille torstaina. Kaikki oli siis vihdoin järjestyksessä eikä minun tarvinut murehtia lapsien hoidosta. Viimeinen selvitettävä asia oli miten me pääsisimme tytön kanssa aamulla sairaalaan. Päädyin menemään omalla autolla - piti vain lähteä tarpeeksi aikaisin. Ruuhka on paha Helsingin keskustassa ja sairaalan parkkihalli Meri jossa potilaan omaiset saa ilmaisen pysäköinnin täyttyy nopeasti. Paikkoja on vain 100 joten piti mennä ajoissa jotta mahtui. Huonosti nukutun yön jälkeen lähdimme aamulla liikkeelle klo 6.40. Päivästä tulisi pitkä. En tiedä kumpaa jännitti enemmän - tyttö ainakin oli kovin rauhallinen. 

Olimme perillä 7:30 ja saimme helposti paikan Merestä. Ilmoittauduimme pääaulassa ja tyttö valitsi hahmokseen hämähäkin. Sairaalassa lapsi valitsee itselleen ns. avataren jolla hänet kutsutaan tutkimuksiin. Lasten nimiä ei käytetä tiloissa joissa muut sen kuulevat. Näin yritetään pitää potilassuoja hyvänä. Ilmoittautumisen jälkeen suuntasimme hissillä kohti Metsää - leikkaus- ja anestesiaosasto Leikoa. Olin varautunut odottamaan tiesinhän leikkauksen olevan päivystys leikkaus ja edelle saattaisi mennä muita potilaita. Yhdeksän jälkeen aamulla pääsimme käymään kävelyllä sairaalassa ja ihailimme katutasossa olevaa akvaariota. En meinannut saada tyttöä lähtemään kun hän olisi halunnut vain ihailla kaikkia niitä värikkäitä kaloja. Palasimme Leikoon jossa lääkäri kävi kertomassa toimenpiteestä ja vaihtoehdoista joilla korjaus toteutettaisiin. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut leikkaukseton nukutuksessa tehtävä toimenpide, toinen oli leikkaus. 

Kymmenen jälkeen pääsimme hoitajan juttusille ja vaihtamaan sairaala vaatteet - leikkausaika olisi klo 11. Aloin jännittää mutta yritin peittää sen tytöltä jottei hän hermostuisi. Asiat etenivät nopeasti ja vähän vaille 11 oltiin leikkaussalissa valmistautumassa nukutukseen. Tyttö alkoi selvästi hermostua - hän höpötti ja kikatti eikä meinannut nahoissaan pysyä. Jouduimme hetken odottamaan anestesialääkäriä ja tyttö oli aivan hepulissa. Klo11.03 minut ohjattiin salista takaisin odotustilaan ja kehotettiin menemään lounaalle. Tiesin että tyttö olisi nukutuksessa n. kaksi tuntia jonka jälkeen pääsisin hänen luokseen. Hoitaja sanoi että luultavasti lääkäri soittaa ensin ja sitten soitetaan heräämöstä johon saan mennä. 

Siirryin odotustilasta Viidakkoon jossa sijaitsee sairaalan kahvio. Ostin itselleni sämpylän ja kahvin, evääksi ottamani salaatin voisin syödä myöhemmin. Istuin kahviossa soittelemassa puheluita, vastaamassa viesteihin ja selvittelemässä erikaisia harrastus juttuja ja niiden maksuja. Syötyäni kävin hakemassa salaattini ja palasin kahvioon sitä syömään. Aika tuntui kuluvan hitaasti ja mietin mitä tekisin. Palasin Metsään, yritin lukea kirjaa ja neuloa, mutta ajatukset eivät pysyneet kasassa. Kello alkoi lähestyä yhtä jolloin tyttö oli ollut kaksi tuntia nukutettuna. Kukaan ei ollut soittanut ja minuutit alkoivat tuntua pitkille. Mieleen pyrki pelottavia ajatuksia leikkauksen kulusta ja siitä mitä siellä on voinut tapahtua. Mikä on voinut mennä pieleen ja miksi leikkaus kestää. Pitkien minuuttien jälkeen puhelin soi ja hoitaja pyysi minut heräämöön. Huokaisin helpotuksesta lähtiessäni matkaan. 

Saapuessani paikalle tyttö oli vielä kovin uninen mutta availi silmiä ja yritti vastailla kysymyksiini. Pikkuhiljaa hän alkoi heräillä paremmin ja sai mehua juotavakseen. Vietimme aikaa heräämössä neidin pelatessa pädillä pelejä. Sai hän mehujäätäkin ja "tosi hyvää" sämpylää kuten hän asian itse ilmaisi. Minua hieman huvitti - olihan neiti ollut melkein syömättä kolme päivää. Olisi varmaan syönyt pieniä kiviäkin jos muuta ei olisi ollut tarjolla. Lääkäri kävi kertomassa operaatiosta jossa he olivat joutuneet leikkaamaan kyynärpään, oikaisemaan toisen luun neulalla ja laittamaan toisen luun paikalleen. Naula poistetaan ehkä vuoden päästä. Helpoimman kautta ei siis menty mutta kuntoon käsi nyt saatiin. Enää pitää toivoa että neljä viikkoa kipsissä riittää ja haavakin paranee kipsin alla hyvin. 

Saimme luvan lähteä kotiin jos kiputilanne sen sallii. Hetken kuullostelimme neidin kipua ja lääkkeen tarvetta ja totesimme että voimme lähteä. Yöllä pääsisi takaisin jos kipu yltyisi mahdottomaksi. Pakkasimme tavarat ja lähdimme vaihtamaan vaatteita. Neiti halusi katosmaan kaloja ja näin tehtiin. Emme millään meinanneet päästä lähtemään kun kalat oli niin ihania. 

Kotiin päästyämme äitini oli jo tullut, siskoni oli hakemassa pikkuneitiä ja isommatkin tytöt oli kotona. Pystyin vihdoin rauhoittumaan ja vähän rentoutumaan. Tuleva yö kuitenkin pelotti - mitä jos käsi olisi kovin kipeä? Pelkoni osoittautui aiheettomaksi ja yö sujui hyvin muutamista herätyksistä huolimatta. Aamulla lähdin apteekkiin hakemaan lääkkeitä ja käymään kaupassa. Apteekista ilmoitettiin että toinen lääkärin kirjoittamista lääkkeistä on tukusta loppu ja sitä saa vasta syyskuun lopulla. Korvaavaa tuotetta ei ole mutta vastaava löytyy eri muodossa. Päädyin ottamaan riskin että en saa lääkkeistä korvausta vakuutusyhtiöltä. Olihan kipu kuitenkin hoidettava. 

Kaupalla ollessani kävin viemässä muovit kierrätykseen enkä saanutkaan enää takakonttia kiinni. Lukko ei vain enää toiminut ja takaluukku jäi auki. Kaikessa väsymyksessä ja stressissä tämä oli jo liikaa. Tuntui etten enää jaksaisi yhtään takaiskua. Loppupäivä sujui ongelmitta ja rauhassa. Miehen tullessa illalla kotiin aukesi taas kyynelhanat ennen nukkumaan menoa. En saanut sanotuksi hänelle muuta kun "Meillä on ollut ihan p*ska viikko"

Nyt sunnuntaina kaikki näyttää jo paljon paremmalle. Olen edelleen väsynyt mutta lähes kaikki harrastus ja hoitojutut on saatu järjestykseen. Nyt vain eletään neljä viikkoa vähän haasteellisemmissa olosuhteissa. Neidin kivut on hävinnyt nopeasti eikä särkylääkkeitä enää tarvita maksimimäärää. Jonkin verran hän on jo oppinut toimimaan yhden käden kanssa ja mielikin on jo paljon parempi. Monta harmistusta päivään kuitenkin mahtuu kun kaikkea ei pysty eikä saa tehdä. Tramppa houkuttelisi kovin ja pyörälläkin haluttaisi ajaa. Itkuhan siitä tulee kun kerrotaan ettei nyt voi. Äidin huoli on pienempi päivä päivältä vaikkakin joka hetki tulee mieleen uusia vaaranpaikkoja ja tilanteita joissa voi käydä jotain. Päivä kerrallaan, neljä viikkoa eteenpäin. 

Olen kovin kiitollinen että meidät vietiin Uusi Lastensairaalaan hoitoon. Sen lisäksi että sairaala on hieno on joito laadukasta ja henkilökunta mukavaa. Kiitos ULS! Tämä oli pieni seikkailu meille kaikille.