Neidin tapaturmasta on kulunut viikko ja pahin stressi alkaa varmastikin helpottaa. Elämä alkaa kaikinpuolin näyttämään helpommalle ja tyttö on oppinut hienosti toimimaan yhdellä kädellä. Kivut ovat lievittäneet odotettua nopeammin eikä säännöllistä lääkitystä enää tarvita. Neidillä näyttää siis kaikki olevan hyvin - mitä nyt harmittaa kun asioita ei saa eikä voi tehdä. Trampalle olisi NIIIIN ihana mennä mutta EI. 

Olemme olleet nyt kahtena päivänä tutustumassa päiväkotiin, lähinnä pikkuneidin ryhmässä. Molempina päivinä neiti on kyllä omassa ryhmässään käynyt ja tänään leikki pihalla yli tunnin. On ihana nähdä että hänen pelkonsa yksin jäämisestä oli turha. Ryhmä on hänelle tuttu, hän oli samassa ryhmässä ennen pikkuneidin syntymää, monet lapsista on tuttuja ja helposti keksi tekemistä jossa käsi ei ole vaarassa. 

Itse sensijaan olen kauhusta kankea ja jatkuvasti kieltämässä, varoittamassa ja pelkäämässä, että jotain tapahtuu. Lääkärin ohjeen mukaan mitään rasittavaa ei saa tehdä mutta mitenkäs kiellät 5 vuotiasta juoksemasta?! Neiti kun ei muutenkaan ole rauhallisimmasta päästä. Huomaan vahtivani neidin jokaista liikettä ja miettiväni jatkuvasti mitä kaikkea voi tapahtua. Miten selviän työviikoista?! Meneekö kaikki aikani vain ajatellessani miten neiti pärjää kätensä kanssa päiväkodissa?

Eilen olimme ensimmäistä kertaa tapaturman jälkeen crosfitsalilla. Lähtiessä neitiä itketti kun ei voi roikkua renkaissa ja puuhastella kuten ennen. Lohdukkeeksi otin ipadin mukaan jolla hän pelasi liki koko treenin ajan. Salille meneminen oli varmasti minulle hankalampaa kuin tytölle. Jouduin vastailemaan kysymyksiin miten minä ja tyttö voidaan, kertomaan tapahtuneesta ja kohtaamaan ne kaikki paikalla olleet ihmiset uudestaan. Hankalinta oli kohdata valmentaja joka ihanan sydämellisesti meitä auttoi, tuki ja tarjosi apuaan. En oikein osannut häntä kasvotusten kiittää. Olin kiitokseni lähettänyt hänelle jo muuta kautta. Silti jäi tunne että olisi pitänyt kiittää vielä kasvotusten.

Loppuviikosta huomasin kämmenissäni ihottumaa - stressi-ihottumaa. Vaarilleni, isälleni ja minulle tulee kaikille samanlaista ihottumaa kämmeniin aina kun stressaannumme pahasti. Koska viime viikko meni vähillä unilla on univelkaa edelleen. Vieläkin yöt on levottomia, neiti herää usein kolmen maissa ja valvoo tunnin, välillä huudelleen minua sängystään. Tämän jälkeen pikkuneiti herää, eikä ihmekään kun nukkuu samassa huoneessa. Huomaan olevani todella väsynyt ja neljän päivän päästä pitäisi mennä töihin. Kauhulla ajattelen miten tulen ikinä jaksamaan? Lisäksi kaikki viime viikolle suunnitellut asiat jäi tekemättä. En ole tarkastanut löytyykö tytöille sadevaatteet, vaatteita ei ole nimikoitu eikä tarhatossuja kaivettu laatikosta. Kaikki on siis ihan levällään enkä millään enää ehdi tehdä kaikkea mitä suunnittelin. No päivä kerrallaan ja siitä mistä aita on matalin ;)