On maaliskuun 17, päivä vuonna 2020, istun tyttäreni kirjoituspöydän vieressä enkä tiedä mistä aloittaisin. 

Ajatukset on sekavia ja tunteet menee laidasta laitaan. Olenko ainoa jota tämä ahdistaa? En varsinaisesti pelkää, mutta jokin minussa jää jumiin näihin ajatuksiin. Luen uutisia lehdistä ja somesta, yritän suodattaa vain oikeasti luotettavaa tietoa. Toisaalta haluaisin sulkea kaikki ulkopuolelle ja antaa muun maailman mennä menojaan. Enemmän kuin tätä valloillaan olevaa tautia COVID-19, pelkään perheeni selviytymistä jos minä ja mieheni sairastumme samaan aikaan. Tai entä jos lapset sairastuu ja joku heistä joutuu sairaalaan? En pelkää että meistä kukaan tuohon tautiin kuolee jos sen saamme. En tiedä, ajatukset on sekaisin. Välillä tuntuu ettei henki kulje ja pohdin olenko vielä oikeasti terve. 

Elämme tilanteessa jota on hankala selittää pienemmille lapsille. Isommat lapset toistaiseksi hyppivät riemusta kuullessaan ettei kouluun mennä moneen viikkoon. Pienin ei ymmärrä - ehkä se on hänen onnensa. Hän elää huoletonta elämäänsä ihanan aurinkoisena itsenään. Viskarille on hankala selittää miksi naapurin Virosta palannutta kaveria ei saa mennä suinpäin moikkaamaan tai miksi hän ei pääsekään uimakouluun. Lääkäri-isäni on komennettu eläkkeeltä töihin ja vaikka hän ei viruksen hoidossa etulinjassa työskentelekään huomaan olevani huolissani. En ehkä niinkään isästäni vaan koko sairaanhoito järjestelmästä jossa henkilökuntaa on nyt jo altistunut syystä tai toisesta ja joutuvat eristyksiin.  

Harrastukset on peruttu ja minut on määrätty etätöihin. 60% työaika antaa minulle suuren määrän aikaa jota en osaa käyttää. En osaa aloittaa mistään vaikka tekemistä olisi. Haluaisin käpertyä sohvan nurkkaan viinilasin, neuleen ja villapeiton kanssa. Olla ja antaa maailman jatkaa menoaan. 

Minulla on kuitenkin lapset ja työ hoidettavana. Pitäisi yrittää antaa lapsille kuva ettei mitään hätää ole eikä tätä tarvitse pelätä. Hankalaa kuten ukkosen pelon peittäminen. 

Ehkä pitäisi ajatella niitä positiivisia puolia. Aikaa on. Muutamia päiviä sitten näin asiat vielä paljon positiivisemmin. Suunnittelin jopa mitä kaikella tällä vapautuvalla ajalla teen. Aamusta iltaan ei tarvitse olla menossa, välillä voi oikeasti vain olla. Maailma korjaa itseään, kun päästöt vähenee, lentäminen ja laivaliikenne vähenee, autoilu on vähentynyt ja kulutus hidastuu. Monessa paikassa on heitetty ilmoille näitä ajatuksia eikä ne varmastikaan täysin metsään mene. 

Nyt en enää tiedä. Eilen käydessäni kaupassa meinasin purskahtaa itkuun. Hyllyt ammottivat tyhjyyttään ja myyjät sanoivat etteivät he ehdi saada tavaroita hyllyyn kun ne on jo myyty. Itse en ole varautunut minkäänlaisella ruokavarastolla, olen luottanut siihen että kaupasta saa. Mutta saako? Kun nyt hamstrataan tuleeko kohta aika jolloin kaupat hukkuvat hävikkiin kun mitään ei ostetakaan? 

Pelottaa ja surettaa - ahdistaa.

Tuntuu että tämä on ainut väyläni nyt purkaa tätä. Miehelle en voi puhua hän pitää tätä kaikkea valtavana hössötyksenä. Jatkan tätä kirjoittamista aina kun osaan purkaa ajatukseni sanoiksi...

Voimia kaikille ja pysykää terveinä! Nyt ei ole kyse yksilöstä - nyt on kyse koko maailmasta. Älä siis ole itsekäs!