Odotin toista lastamme ja kärsin närästyksestä lähes ympäri vuorokauden, lapsella oli jatkuvasti hikka ja minä olin lopen kyllästynyt odottamiseen. Raskaudessa ei ollut mitään poikkeavaa eikä merkkiäkään siitä mitä tuleman pitää. Tyttö syntyi raskausviikoilla 38+5, oli täysin terve, keskikokoinen ja pyöreä vauva. Vaikka emme silloin tajunneet, painajainen alkoi kuitenkin jo synnytys salissa, kun ensimmäisen imetyksen päätteeksi tyttö pulautti. Kätilö vain totesi ”sinulla taitaa ainakin maitoa riittää”. Emme kiinnittäneet mieheni kanssa tähän juuri huomiota, meitä häiritsi enemmän jatkuva ininä jota tyttö piti. Ensimmäisen tunnin jälkeen mieheni jo kysyikin voisiko vauva olla hetken hiljaa. Ininään vanhempi hoitaja osastolla sanoi että on normaalia ns. uni-ininää kun on syntynyt ennenaikaisesti. Tämä hiukan huvitti minua koska esikoisemme syntyi viikoilla 37+5 eikä hän inissyt koskaan.

Sairaalassa vietin yhden ainoan vuorokauden, jonka vauva lähes nukkui ja söi kuten vastasyntyneet tekevät. Ensimmäiset päivät kotona meni vielä rauhallisesti ilman suuria itkuja tai huutoja. Pulautuksia tuli kuitenkin jo kymmeniä päivässä, vaatteita vaihdettiin jopa 7 kertaa vuorokaudessa ja jatkuvasti vauvalla oli suussa ja suupielissä maitoa. Hikkailut jatkuivat, ininästä tuli voimakkaampaa ja nukkuessa vauva alkoi kuorsata. Tytön nenä oli jatkuvasti tukkoinen, hän aivasteli ja nieleskeli. Nukkuminen ei onneksi ollut ongelma, tyttö nukkui hyvin päiväunensa sekä yöunensa ja jo muutaman päivän vanhana heräsi yöllä vain kerran syömään. Tämä kuitenkin iän myötä muuttui ja öistä tuli rikkonaisia. Mieltäni kaihersi vauvan pulauttelu, pelkäsin että hän tukehtuu kun pulautteli nukkuessaankin. Ei ollut aamua, niin ettei ensimmäisenä olisi tarvinnut mennä pesulle. Tytön iho oli näppylöillä jotka menivät rikki, vuotivat kudosnestettä, rupeutuivat ja paranivat. Näitä oli lähinnä kasvoissa, niitä tuli ja meni. Pidin niitä vain rajuina hormoninäppyinä.Pikkuhiljaa meille alkoi paljastua mitä meillä olisi odotettavissa. Tyttö söi tiheästi, pieniä määriä kerrallaan, pulautteli, mutta kasvoi hyvin. Hän sai kamalia rintaraivareita ja pyrki sylissä pystyyn. Päivisin hän ei viihtynyt lattialla lainkaan, kantoliinasta ja sitteristä tuli korvaamattomat. Jos hänet laittoi selälleen sängylle, hetken päästä maitoa tuli lähes kaaressa. Päivärutiineihimme tuli iltahuuto, jonka vauva aloitti aina n. klo 18 ja lopetti klo 22 kun nukahti. Koko tämän ajan hän huusi, hamusi rintaa, oksenteli ja väänsi itseään kaarelle. Sama alkoi toistua öisin, lyhyempinä pätkinä mutta säännöllisesti. Pulautukset alkoivat haista oksennukselle ja hän saattoi oksentaa heti herätessään neljä tuntia kestäneiltä päiväuniltaan. Pulautteluun alkoi liittyä selvästi kipua, levottomuutta ja itkuisuutta joka paheni aina iltaa kohden.Mieltäni alkoi kaihertaa oliko tämä normaalia? Miksi lapsi itkee? Miksi hän oksentaa? Aloin kaivaa tietoa internetistä ja löysin refluksin. Etsin, tutkin ja tarkkailin lasta. Mieleni alkoi olla huolestunut, olin väsynyt ja aloin ahdistua. Mieheni koki itsensä avuttomaksi koko tilanteessa ja vetäytyi vastuusta hoitamalla mieluummin isompaa tyttöämme. Omistauduin vauvalle, olin täysin kiinni vauvassa.Kerroin epäilyistäni ystävilleni, siskolleni, vanhemmilleni ja neuvolassa. Vastaukseksi sain hymistelyä, voivottelua ja muka niin hyviä ohjeita kuinka voisin hoitaa lastani toisin. Tunsin jääväni yksin, kukaan ei ymmärtänyt minua enkä saanut mistään apua.

Tytön ollessa 6 vkoa vanha kävimme neuvolalääkärillä. Tytöllä oli poskessaan raju, vuotava ihottuma ja lääkäri epäili heti maitoallergiaa sekä piti pulauttelua epänormaalina. Saimme lähetteen paikalliselle lastenpoliklinikalle ja minä aloitin maidottoman dietin. Olin helpottunut, vihdoin olin saanut apua! Se helpotus kuitenkin loppui lyhyeen! Käynti sairaalalla oli masentava.Pääsimme sairaalalle kuukausi lähetteen annon jälkeen. Tytön iho oli parantunut, mutta oksentelu jatkui. Vastaanottava nuori naislääkäri suhtautui minuun erittäin nuivasti eikä hän ottanut vakavissaan puheitani. Hän takertui muutamaan pieneen asiaan: lapsi kasvaa hyvin, oksennus ei ole kaarimaista eikä hänellä esiinny uniapneaa. Koska myös iho oli parantunut, hänen mielestään maidoton diettini oli turha, eikä lapsessa ollut mitään vikaa. Vauvat kuulemma pulauttelevat mutta koska tähän liittyi tuota iltaitkua ja kipua saimme reseptin Gavisconiin ja kehotuksen mennä kuukaudenpäästä terveyskeskukseen kontrolliin. Mitä terveyskeskus lääkäri olisi osannut sanoa? Lähettää takaisin lastenpoliklinikalle, jonne olisi odotettu kutsua taas kuukausi. Olin niin tuohtunut ja pökerryksissä etten osannut edes sanoa lääkärille vastaan. Itku kurkussa ajoin kotiin huolineni ja murheineni, taas ilman apua.

Syötin tytölle Gavisconea jonkin aikaa. Kakka muuttui ripuliksi ja oksennus paksuksi. Tytön oli hankala oksentaa ja välillä tuntuikin että hän tukehtuu. Päätin taistella jotta saisimme lapsen hoitoon. Löysin tuttavapiiristäni äidin joka oli kamppaillut saman asian kanssa. Se oli jo helpottavaa sinällään ja hänen kauttaan löysin muidenkin kohtalotovereiden seuraan. Sain tietää hyvistä lääkäreistä, käytännön vinkkejä ja mikä tärkeintä – sain vertaistukea. En olisi jaksanut taistella yksin. Päädyimme yksityiselle lääkäriasemalle kun tyttö oli n. 3kk vanha. Viikon sisällä käynnistä tehtiin ph-mittaus jonka perusteella lapsella oli selvä GER. Saimme lääkkeeksi Prepulsidin joka muutti elämämme.Muutamia viikkoja käytettyämme Prepulsidia tytön olo alkoi helpottaa. Oksentelu väheni, iltahuudot loppuivat ja elämä alkoi kaikin puolin näyttää helpommalta. Tytöstä paljastui pieni, tomera ja aurinkoinen lapsi. Hän alkoi viihtyä lattialla, jaksoi leikkiä ja kehittyi normaalisti. Siskonikin sanoi jälkeenpäin huomanneensa radikaalin eron ennen lääkettä ja lääkkeen aloituksen jälkeen.

Jouduin kuitenkin jatkuvasti todistelemaan ja selittelemään läheisilleni lapsen vaivoja, perustelemaan kantaani ja lähes aina sain vastaukseksi epäilyjä. Aloin jo epäillä itseänikin, syötinkö lapselle turhaan lääkkeitä? Olenko tehnyt jotain vain väärin? Jos lapsi ei olekaan sairas? Syyllistin itseäni, tunsin itseni todella epävarmaksi ja ennen kaikkea huonoksi äidiksi. En pystynyt parantamaan vauvaa enkä pystynyt hoitamaan esikoista ilman raivokohtauksia, en jaksanut pestä pyykkiä, laittaa ruokaa saati siivota. Parisuhteesta ei juuri voinut puhua.Täydellistä helpotusta lääke ei kuitenkaan tuonut. Tytölle alkoi tulla allergisia oireita, ihottumaa, ripulia, yöt alkoivat olla levottomia ja ajoittain refluksi paheni, lääkityksestä huolimatta. Kävimme tapaamassa allergologia ja aloitin taas välttämään ruoissani erilaisia aineita. Pois jäi ensimmäisinä kananmuna, vehnä, ohra, ruis. Matkanvarrella diettini kapeni kapenemistaan.

Tytön alkaessa syödä kiinteitä elämä muuttui entistä raskaammaksi. En saanut hänelle sopimaan juurikaan ruokia ja siksipä hän elikin pitkään perunalla ja kananlihalla. Minun dietistäni tippui ruokia pois sitä mukaa kun ne eivät tytölle sopineet. Aloin väsyä henkisesti, sekä fyysisesti. Tarkkailin jokaista suupalaa kahdelta ihmiseltä, tarkkailin tytön vointia lähes hysteerisesti ja aloin olemaan jopa vainoharhainen. Pieninkin näppylä vei ajatukseni moneksi tunniksi. Mitä hän on syönyt? Mitä minä olen syönyt? Mistä tuo tuli? Pieninkin lipsahdus jommankumman ruokavaliossa sai aikaan katastrofaalisen kierteen. Tyttö oireili, itki, huusi ja oksensi. Minä syytin itseäni, olin väsynyt ja keskittymiseni herpaantui – lipsuin dietistä ja noidankehä oli valmis.

Tytön ollessa puolivuotias esikoisemme jäi kotihoitoon. Siihen asti hän oli ollut 3 päivää viikossa perhepäivähoitajalla. Elämä muuttui entistä raskaammaksi. Minun piti huolehtia kahdesta lapsesta lähes yksin, seitsemän päivää viikossa, ympärivuorokauden. Tiedostamattani aloin torjua vanhempaa lasta, en pystynyt edes katsomaan silmiin. Toisinaan sain kiinni tunteen joka oli lähes inhoa lasta kohtaan. En jaksanut kiinnostua hänen asioistaan, ärsyynnyin tai jopa suutuin, kun hän ei käyttäytynytkään, kuten olisin halunnut. Enkä suuttuessani kyennyt enää hillitsemään itseäni. Raivoissani mieleeni tuli ajatuksia viskata lapsi seinään ja saatoin jopa ottaa liian kovaa kädestä kiinni. Pelkäsin omia tunteitani ja tekojani, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Pinnani oli lyhyt ja menetin hermoni useita kertoja päivässä. Vajosin samalle itku-potkuraivari tasolle kuin uhmaikäinen esikoiseni. Meillä huudettiin ja itkettiin aamusta iltaan. En osannut enää lohduttaa jos lasta sattui, en pystynyt tuntemaan mitään leikkiessäni lasteni kanssa. Aamuista tuli vaikeita, en olisi halunnut nousta ylös ja yritin keksiä keinoja joilla voisin saada lapset vielä vähän nukkumaan. Elämä muuttui tasaiseksi, harmaaksi ja tunteettomaksi. Päivästä toiseen yritin saada itseni jaksamaan, olemaan suuttumatta ja tekemään edes kotityöt. En jaksanut! Ajatukseni olivat jatkuvasti vauvan olossa, syömisissä ja ihottumissa. Esikoisen jätin kaikkien tunteideni ulkopuolelle ja aloin lähes inhota häntä. Minua ärsytti kaikki mitä hän teki, en kestänyt hänen kiukuttelujaan enkä osannut kuin moittia ja komentaa. Kaikki hellyys jota pystyin tuntemaan oli kohdistettu vauvaan, yritin hyvittää hänelle sitä tuskaa jota en pystynyt poistamaan. Iltaisin en saanut unta miettiessäni päivän tapahtumia, potiessani huonoa omaatuntoa käytöksestäni ja pelätessäni tulevaa aamua. Talven jatkuvat sairastelut verottivat voimia ennestään. Tytöt olivat vuoronperään kipeinä ja jos talveen mahtui yksi viikko, jonka molemmat olivat täysin terveitä, olin itse flunssassa. Aamut venyivät pitkälle päivään ja usein vasta lounas aikaan kaikilla oli päivävaatteet päällä. Emme käyneet säännöllisesti ulkona enkä jaksanut pitää yhteyttä ystäviini. Sulkeuduin itseeni, en puhunut edes miehelleni, koska minusta tuntui, että edes hän ymmärrä. Neuvolasta en saanut apua, vastuu jätettiin minulle. Olin jo liian voimaton tarttumaan mihinkään.

Alkutalvesta lopetin imettämisen ja siirryimme vähitellen korvikkeeseen. Kävi kuitenkin ilmi että tyttö on myös maitoallergikko. Saimme onneksi soijakorvikkeen sopimaan ja pystyin lopettamaan imettämisen. Ajattelin tämän helpottavan tilannetta, eihän enää tarvinnut vahtia kuin yhden syömisiä. Ahdistukseni kasvoi silti. Aloin korvata puhumisen syömisellä. Huomasin pitkin päivää miettiväni mitä seuraavaksi söisin ja saatoinkin syödä meetvurstia suoraan paketista, vain koska teki mieli syödä. Aloin lihomaan, pitämään itseäni ällöttävänä sekä inhosin tapaani kohdella lapsiani. Minua ahdisti päivästä toiseen toistuva yksinäisyys. Tunsin olevani voimaton kaiken keskellä. Miehestä en saanut apua arkeen enkä kokenut saavani juurikaan edes tukea jaksamiseeni. Monia monia kertoja mietin miten selviän seuraavasta päivästä, suunnittelin pakkaavani tavarani ja lähteväni. Toisinaan suunnittelin lähteväni lasten kanssa. Salaa jopa toivoin että minulle sattuisi jotain.Vauvan täytettyä vuoden päätin että asioista on pakko puhua. Tiesin tilanteen olevan jo siinä rajalla että jotain peruuttamatonta voi tapahtua.

En tajunnut olevani masentunut, tiesin olevani väsynyt ja koin tarvetta puhua tytön ongelmista. Otin yhteyttä neuvolaan ja pääsin neuvolapsykologin juttusille. Sain lähetteen lääkäriin ja sieltä aina eteenpäin psykiatrille ja psykologille. Jo lääkäri teki diagnoosin vaikeasta masennuksesta. Pitkän, harmaan ja toivottomalta tuntuvan jakson jälkeen elämästä alkoi löytyä myös hyviä asioita. Lääkkeiden vaikutus ja terapian tuoma helpotus ovat antaneet kaikille uuden suunnan elämään. Minun jaksaessa olla läsnä lasteni kanssa myös esikoisen uhma helpottaa. Minun ei tarvitse käyttää kaikkea aikaani miettiessäni pienimpiä näppylöitä vauvassa, voin ottaa rennommin. Pystyn nauramaan ja nauttimaan olosta lasten kanssa! Ja mikä ihaninta pystyn olemaan hellä ja huomaavainen äiti myös esikoiselle.Toki pienen elämäkin helpottui tytön kasvaessa. Lääke puri pääsääntöisesti hyvin, ja kun ruokavalio saatiin kuriin, alkoi elämä tasaantua. Infektioiden aikana ja vähän niiden jälkeen refluksi oireili pahemmin ja yksi Nexium kuurikin syötiin. Jotkin ruokakokeilut aiheuttivat pahentunutta oireilua mutta ne onneksi helpottivat nopeasti. Kesällä riesana oli tietysti siitepölyt, ja aloitimme antihistamiinin sekä hengitysteitä avaavan lääkkeen.Olen ollut katkera neuvolalle siitä ettei minun väsymykseeni reagoitu. Olen myös monesti miettinyt miten mahtoi esikoisen elämä järkkyä kun pieni huutava sisko varasti äidin kokonaan? Äidin elämää se on ainakin järkyttänyt aika lailla. Omat käsittämättömät tunteet lapsiaan kohtaa on sietämättömiä.