Palataan ajassa taaksepäin ja minun lapsuuteeni. Aikaan jolloin tie kohti ensimmäistä masennusta varmasti alkoi.

Olin 9-vuotias ja halusin kuollakseni olla balettitanssija. Kävin pyrkimässä oopperan balettikouluun mutta minua ei hyväksytty. Minusta ei ikinä tulisi balleriinaa. Jatkoin kuitenkin tanssimista ja päädyin yläasteella tanssiluokalle. Luokkatoverini ja tanssitunneilla olevat oppilaat olivat suurin osa oopperan balettikoululaisia. En sopinut joukkoon.

Samaan aikaan kun vaihdoin koulua ala-asteelta yläasteelle, muutimme pois seudulta jossa olin asunut koko ikäni. Vanhempani rakensivat taloa ja meidän oli pakko muuttaa vuokralle. Koulun jälkeen olin siis yksin, miulla ei ollut juuri kavereita. Koulussa yritin kovasti kuulua joukkoon mutta se ei ollut helppoa. Elin aivan eri maailmassa kuin nuo langanlaihat balleriinat. Aloin syödä, aloin lihota ja sen vähemmän kuuluin joukkoon.

Seuraavana vuonna löysin ystävän alemmalta luokka-asteelta. Meistä tuli todella hyvät ystävät, harmi vain ettei se kestänyt kun vanhenimme. Tämä ystäväni soitti konservatoriossa pianoa ja itsekin harrastin pianon soittoa. Ihailin hänen taitojaan, halusin oppia saman. Aloin harjoittelemaan pääsykokeisii, luin musiikin teoriaa ja harjoittelin kaiken vapaa-aikani. Kun pääsykoe päivä koitti minulla oli käsi kipsissä. En päässyt siihen kokeeseen enkä koskaan mennyt uudestaan. Ajan kuluessa pianon soittoni loppui, nyt en edes enään omista pianoa. Harmi, tykkäisin vieläkin soittaa. Nuo ajat ennen rippileiriä olivat varmasti synkimmät ajat.

Rippileiriltä sain uusia ystäviä, muutimme uuteen omakotitaloon ja tunsin kuuluvani jonnekin. Ehkä siksikin että minulla oli ystävä joka oli "porukan ulkopuolella" ja minun ansiostani hän kuului joukkoon. Tunsin olevani tärkeä ja tykätty, vaikka en saanutkaan vastakaikua suunnattomalle ihastukselleni. Yläasteen jälkeen menin töihin. Se alkoi kesätyönä mutta olen tänäkinpäivänä samalla alalla. Töistä löysin paikkani, aivan mahtavan porukan jonka kanssa vietin niin hyviä kuin huonojakin hetkiä. Löysin jopa elämäni ensimmäisen todellisen rakkauden. Tuo rakkaus ei ole minun lasteni isä, eikä tuo rakkaus ole koskaan unohtunut. Tuo rakkaus polttaa sydäntäni kun häntä ajattelen ja kaikesta huolimatta kaipaan häntä suunnattomasti. Tuo rakkaus on tähtenä taivaalla, hän sairastui leukemiaan, taisteli mutta menehtyi ennen kuin täytti 25 vuotta.

Ollessani lukion ensimmäisellä luokalla koko perheemme elämä oli kriisissä. Ne on aikoja jolloin varmasti masennukseni otti askelia taaksepäin. Siskoni (joka on minulle erittäin tärkeä edelleen) oli vaihtooppilaana, veljelläni oli vaikeuksia, vanhempani tappelivat ja äitini oli selvästi täysin lopussa. En muista näistä ajoista paljoakaan, muistan vain sen tuskan, ahdistuksen ja tarpeen päästä pois kotoa.

En tiedä missä vaiheessa olen alkanut toipumaan. On vuosia, on tapahtumia ja on kausia joita en muista ollenkaan. Joita en osaa sijoittaa mihinkään aikaan, joista muistan vain pätkiä. Viimeiset kymmenen vuotta olen ollut nykyisen mieheni kanssa. Meillä on maailman ihanimmat lapset (niinhän kaikki vanhemmat sanovat lapsistaan), meillä on vakituiset työt, talo ja autot. Meillä on kaikki mitä voin toivoa, kaikki mitä elämältä olen halunnut.

Masentuneen asiat eivät välttämättä ole huonosti, kuten usein luullaan. Minulla on kaikki hyvin, minun voimani vain ovat loppuneet, olen sairastunut uudestaan.