Tunnen itseni petturiksi kun en ole kirjoittanut useaan päivään. Anteeksi siitä! Eilen aloitin monta kertaa ja sain aikaiseksi muutaman rivin jotka sitten poistin. Josko nyt sitten saisin enemmän aikaiseksi...

Meillä on isäntä ollut nyt viikon lomalla ja sitähän luulisi että se on vähän kuin lomaa minullekin. No päinvastoin! En voi jättää mitään tekemättä, ruokaa on tehtävä kaksi kertaa päivässä koska tähteitä ei jää, kokoajan pitää huolehtia ettei ole sotkua ja yrittää sitten vielä pysyä hyväntuulisenakin. Niin varmaan! Olen ollut kaukana hyväntuulisesta, olutta on kulunut enemmän kuin laki sallii ja ääntä on tullut korotettua taas liiankin kanssa. Jumppaan en ole päässyt kolmeen viikkoon ja se alkaa tuntua kropassa ja hermoissa.

Huomaan että pieninkin ponnistelu saa aikaan valtavan väsymyksen. Kävimme alkuviikosta tervehtimässä isovanhempiani joista yksi on hoivakodissa ja kaksi asuu siinä lähettyvillä. No Vaarini ei edes minua tuntenut ja keräsin jo ennakkoon paineita sinne menemisestä. Hyvinhän se meni vaikka henkisesti se oli minulle aika raskasta. No sitten olimme loppupäivän mummoni ja vaarini luona ja siellä piti sitten keskustella vaarin kanssa politiikasta (ei kiinnosta pätkääkään), kuluttaja oikeuksista (samat asiat joka kerta) ja tietysti sitten vahtia ettei tytöt tee mitään sopimatonta tai etten menetä hermojani jos tytöt kiukuttelee.
Selvisimme kohtalaisesti kun annoin esikoiselle luvan syödä munkin vaikka tiesin siinä olevan ainakin maitoa ja ehkä myös kananmunaa. Ilta ja seuraava päivä menikin sitten kiukkua hillitessä ja esikoista kuskatessa jäähylle, yöllä vaihdeltiin lakanoita mie yritin pitää hermoni kurissa.

Pikkuneiti sensijaan ei ole toipunut vieläkään siitä himputin altistuksesta. Koko pakka tuntuu olevan sekaisin enkä tiedä enään mistä tarttua kiinni. Tiedän että olen myös lipsunut esim. maissin suhteen mutta en jaksa taistella! Refluksi velloo pahana, ihossa on laikkuja, peppu ruvella ja posket kirjavat. On kai vaan pakko kerätä jostain voimia ja pitää tiukka linja, molempien tyttöjen suhteen.

Miulla oikein viiltää sydämestä kun kuulen kuinka pikkuneidillä on märkä hikka. Miulla on (varsinkin raskausaikana) närästänyt itselläkin todella pahasti ja yökkäysrefleksi on herkässä joten voin kyllä samaistua pienen oloon. Valitettavasti!

Kauhun sekaisin tuntein odotan ensi viikkoa. Tuntuu kuin elämä ei olisi taas omassa hallinnassa ja jos nyt höllään ollaan menossa kohti ojaa ja lujaa. Ohjaksia on siis pakko kiristää - pitäisi vain olla voimia. Huomaan nauravani taas vähemmän, tunnen fyysistä ahdistusta jo ajatuksesta että joutuisin menemään johonkin sosiaaliseen tapahtumaan. Kaupassa käyntikin tuntuu jo pakkopullalle saati että lähtisi kylään tai johonkin himputin perhekerhoon. Toisaalta koen tarvetta päästä puhumaan, päästä aikuisten seuraan ja jutella ns järkeviä. En jaksa tätä ainaista komentelua kun se tuntuukin niin turhalle. Miun auktoriteettini on täysin hukassa, enkä saa kontaktia tyttöihin. Välillä tuntuu että osaan jopa käsitellä ystävien lapsia paremmin kuin omia. Ja kyllähän sen sitten tietää että kun on kymmeniä kertoja sanonut samasta asiasta, uhkaillut, kiristänyt ja vienyt jopa jäähylle eikä mitään tapahdu - menee äidillä hermot. Sitten onkin huutokuoro valmis ja volyymit kaakossa.

Juurikin tällä kyseisellä hetkellä sisällä kiehuu! Esikoiselle on sanottu varmaan 20 kertaa että hänen pitää siivota ja mitä hän tekee?! Ratsastaa pehmolelu aasilla ja haahuilee! Siivouksesta ei ole tietoakaan!

Mietin usein olisinko voinut tehdä jotain toisin? Jos miun masennukseni teininä olisi hoidettu olisinko tässä tilanteessa nyt? Joutuuko miun lapseni kokemaan saman kuin minä? Mitä voin tehdä että he välttyvät siltä? Tunnistanko heissä masennuksen jos he siihen sairastuvat?

En halua ajatella! Haluan nauttia elämästä! Olla läsnä lapsilleni, leikkiä ja nauraa! Nähdä heidän kasvavan ja olevan onnellisia!
Onneksi on kevät! Saan kohta istuttaa tomaatin ja kurkun taimet, nähdä kuinka minun istuttamat versot tuottavat satoa.

Viime keväänä olin lähes raivoissani kun mies osti kasvihuoneen. Ajatukseni oli vain lisää työtä minulle vaikka en selvinnyt entisistäkään. Mutta kun kesä tuli, tomaatit ja kurkut kasvoivat ja alkoivat antaa satoa, en olisi halunnut tulla pois niiden luonta. Minua ärsytti kun aikaa niille oli niin vähän. Onneksi tänä kesänä tytöt on taas isompia ja minulla on enemmän aikaa.

Aurinko paistaa minun elämääni kyllä vielä! Haluan uskoa niin ja tiedän sen olevan niin!