Anoppi saapui sunnuntaina aamupäivästä hätiin lapsia hoitamaan. Olen saanut levätä ja nukkua niin paljon kuin on nukuttanut. Ihanaa! No se ei ole tuottanut niin hyvää tulosta kuin toivoin. Kipuja on edelleen, särkylääkkeitä menee maksimi määrä vuorokaudessa ja aamuisin on hankala päästä sängystä ylös.
Toipuminen lähti jo hyvään vauhtiin kunnes sunnuntai iltana nousi kuume. Tai oikeammin pieni lämpö 37,6. Kylmä miulla on ollut koko ajan ja leikkauhaavat on siistit.
Soitin osastolle sanoivat että muutaman päivän voi seurata jos ei tule muita oireita. Kuume nousi maanantaina ja oli jo 38. Siitä se sitten alkoi seilaamaan 37,5-38 vaikka syön noita särky- ja tulehduskipulääkkeitä. Anoppi oli yötä ja hoiti lapset.
Tänään edelleen palelua ja lämpöilyä, lisäksi leikkaushaavassa tuntuu outoa tuikkivaa kipua ja koko kylki vähän aristaa. On siinä iso mustelmakin joka varmasti on kipeä.
Anoppi minua vähän patisteli soittamaan päivystykseen ja niin tein. Käskivät näytille.
Siskoni heitti miut sitten taas kättärille. Ensin otettiin verikoe josta selvisi että tulehdusarvo on matalalla eikä muissakaan arvoissa ole moittimista. Hemoglobiini on noussut hyvin, perjantaina oli 101 ja nyt jo 118.
Tutkimus paljasti että vatsaontelossa on vähän nestettä (on kuulemma normaalia) ja suurimman leikkaushaavan takana on pienehkö hyytymä. Lääkäri sanoi että vaikka tulehdusarvo on matala se ei poissulje tulehduksen mahdollisuutta. Ja koska lääkkeistä huolimatta on lämpöilyä sain kaksi antibioottikuuria ja lisää kipulääkkeitä.
Virtsanäytteen ja veriviljelyn tuloksista ne soittavat jos niissä on jotain.
Lääkäri painotti että oli hyvä että menin ja pitää jatkossa ottaa herkästi yhteyttä jos tulee jotain takapakkia tai nuo lääkkeet ei ala tehoamaan.

Miulta alkaa pikkuhiljaa huumorintaju loppua!!! Eikö yksi asia, miun toipuminen, voi mennä ilman kommelluksia?! Eikö joku asia voisi edetä normaalisti ilman mitään ongelmia ja lisä huolta?!
Huominen pitäisi ilmeisesti pärjätä lasten kanssa yksin, anoppi on lähtenyt kotiin. En tiedä kuinka tulen siitä selviämään kun liikkuminen on hankalaa enkä jaksa koko päivää olla jalkeillani.

Mie olin juuri taas alkanut nauttimaan elämästäni. Kaikki näytti olevan hyvin ja järjestykessä. Tulevaisuudella oli suunta, eikä se pelottanut minua yhtään.
Mutta kuten kaikki muukin aina ennenkin - sekin oli pelkkä pilvilinna joka romahti. Elän päivän kerrallaan, illalla peläten aamua ja aamulla peläten iltaa. Yritän jaksaa hetki hetkeltä vaikka tekee kuinka kipeää.
Kipulääkkeiden vaikutus alkaa hiipua ja todellisuus iskee päin naamaa kuin valtaisa myrsky. Juuri nyt tuntuu siltä ettei minulla ole voimia taistella tuota myrskyä vastaan, mutta tiedän että on pakko. Minulla ei ole vaihtoehtoja - elämän on jatkuttava!

Ja elämä jatkuu...