Maanantaina 30.7. soi puhelin. Päivähoidon koordinaattori soitti ja kertoi että tytöille on hoitopaikat samasta päiväkodista, eri ryhmistä. Huokaisin helpotuksesta. Heti tiistaina soitin päiväkodin johtajalle ja sovin että menemme keskiviikkona käymään. Minua taisi jännittää enemmän kuin lapsia

Keskiviikko aamuna pakkasin tytöt autoon ja hurautin päiväkodille. Johtaja oli meitä siellä jo vastassa ja esitteli paikkoja. Ihania, ystävällisiä hoitajia esittäytyi ja otti tytöt haltuun välittömästi. Olimme tutustuneet tiloihin ja puhuneet hieman käytännöistä kun ilmoille heitettiin ajatus että pikkuneitikin menisi isojen ryhmään. Hän on kuulemma niin omatoiminen ja reipas että pärjäisi varmasti.
Ensin vastustin ajatusta jyrkäsi, en haluaisi että esikoinen huolehtii sitten kaiketpäivät pienemmästä. Se olisi esikoiselle liian raskasta. Pienten ryhmässä sitäpaitsi olisi pikkuneidille jo valmiiksi tuttu kaveri ja esikoiselle tulee samaan ryhmään hänen paras kaverinsa. Ajattelin että on parempi sijoittaa heidät eri ryhmiin.

Aamupäivä meni isojen puolella ja heidän hoitajien kanssa jutustellen. Sovimme että menemme seuraavanakin aamuna käymään.
Illalla kotona mietin tuota ryhmäjakoa uudestaan ja aloin punnita sitten niitä hyviä ja huonoja puolia molemmista vaihtoehdoista. Mieleeni tuli että mitäs jos pikkuneiti onkin vähän "liian iso" sinne pienten ryhmään? Mitäs jos hän turhautuukin siellä?

Torstai aamuna menimme jälleen päiväkodille. Suuntasimme pienten puolelle. Jäimme kuitenkin ovenrakoon emmekä menneet pidemmälle. Aloin jälleen punnita päätöstäni siitä mihin ryhmään pikkuneiti sijoitettaisiin. Keskustelimme hoitajien kanssa pitkän tovin vaihtoehdoista ja päädyimme sijoittamaan tytöt samaan ryhmään.
Nyt minulla on siis kaksi ISOA tyttöä

Tyttöjen leikkiessä omia leikkejään olen käynyt hoitajien ja keittäjän kanssa läpi kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) asiat joita nyt vain voi tulla mieleen. Keittäjä onneksi tuntui olevan kovin jämpti ja tarkka ruokavalioiden suhteen ja vaikka ruoat tulevat Amicalta luotan siihen että tytöt saavat heille sopivaa ruokaa.
Hoitajat ottivat hyvin vastaan tiedon allergioista sekä pikkuneidin refluksitaudista. Heille oli ihan selvää että jos pikkuneiti jostain syystä oksentaa ei välittömästi soiteta minulle ja käsketä hakea pois. He selvästi ymmärsivät ettei aina ole kyse vatsataudista. Ihania ymmärtäväisiä ja jotenkin maanläheisiä hoitajia. He olivat heti minun kanssa samalla aaltopituudella ja pystyin avoimesti kertomaan asioista.
Voin luottavaisin mielin viedä tytöt tiistai aamuna tarhaan ja hakea iltapäivällä pois. Tuo ajatuskin tuosta jo itkettää - tämä on valtavan iso juttu meille kaikille. Voi olla että pieni itku pääsee myös tiistai aamuna kun miun isot tytöt lähtee tarhaan!


Mitä tulee sitten meidän terveyden tilaan niin en ole kovin jaksanut kantaa huolta. Kävimme allergialääkärillä kun tarvimme todistukset päivähoitoon, mutta eipä siellä juuri uutta.
Esikoinen saa vain Aeriuksen aamulla ja tänäänkin unohdin antaa nenäsuihkeet.
Pikkuneidin prepulsid annos on edelleen puolet painonmukaisesta annoksesta kaksi kertaa päivässä, enkä ole ihan varma mitä se aiheuttaa. Toisinaan tuntuu että tämähän menee loistavasti ja tällä pärjätään - ja toisinaan tuntuu että eihän tästä tule mitään. Eniten pelottaa kuinka hoidon aloitus vaikuttaa sitten oikeasti tuohon oireiluun. Nyt jo kun ollaan käyty tutustumassa, pikkuneiti on ollut äärimmäisen väsynyt ja tänäänkin illalla vain makasi lattialla ja itki. Voi olla että johtui autossa nukahtamisesta kotiin tullessa ja siitä että meillä jäi päivällinen syömättä. Nyt hän onneksi nukkuu rauhallisesti.

Tämä viikko on ollut rankka minullekin. Olen jännittänyt ja jännitän edelleen. On haikeaa oikeasti päästää lapset toisten hoivaan. Olen tottunut pitämään kaikki ohjat käsissäni. Olen kontrolloinut jokaista suupalaa, jokaista tekemistä ja hetkeä. KOLME vuotta olen ollut kotona ja elänyt lasten ehdoilla. Lasten kanssa koko päivän. Olen lohduttanut kun sattuu, vaihtanut vaipat, pukenut ja selvittänyt riidat. Olen nähnyt ilot ja surut, jokaisen uuden opitun asian. Olen voinut elää jokaisessa hetkessä mukana (paitsi esikoisen kerho aikoja, mutta se on pientä). Nyt kun tätä mietin kyynelet virtaa ja tajuan kuinka iso asia tämä oikeasti on...