Vaikka kevät tekee tuloaan ja ilma on mitä ihanin, mieli on maassa. Olen kovin väsynyt enkä saa mitään aikaiseksi. Tunnen olevani yksinäinen vaikka eilenkin koko päivän siskoni oli poikansa kanssa täällä. En osaa tarttua tekemisiin jotta saisin jotain aikaiseksi ja itku on herkässä.

Viime päivät ovat olleet rankkoja, lapset ovat olleet kiukkuisia ja sitä myöten myös minun pinnani on kiristynyt. Olen ollut maailman huonoin äiti lapsilleni huutaessani kurkkusuorana ja viedessäni heitä jäähylle. Jokainen päivä alkaa jomman kumman kiukulla, päiväkodilla huudetaan joko sitä että sinne pitää jäädä tai sitten iltapäivällä sitä että pitää lähteä kotiin. Pahimpina päivinä molempia. Iltaruoka ei kelpaa - siinä on milloin mikäkin vika, vaatteet on vääränlaisia ja ulos haluttaisiin mennä ilman vaatteita. Illalla levitetään kaikki tavarat ja sitten huudetaan kun ei jakseta siivota niitä. Jokainen ilta päättyy minun raivoon ja lasten itkuun. Iltaisin minulla on huono omatunto päivän tapahtumista kun en jaksa olla ja tehdä lasteni kanssa - lopuksi vielä suutun heille. Ei tämä ole sitä elämää jota haluan elää.

Lapset valittaa milloin mitäkin kipua ja kaikki tuntuu kovin hankalalta. En keksi mitään syytä lasten kiukulle ja väsymykselle. Ellei sitten allergialääkkeet (aerius) väsytä, mutta mielestäni se ei pitäisi väsyttää. Unirytmi ei ole muuttunut eikä mitään uutta tähän elämään vielä ole tullut - vauva kun ei vielä ole syntynyt. Ehkä tämä on vain jotain tyhmää kevät väsymystä, pitkän hoitovuoden jälkeen. Viikon päästä olisi isännän loma viikko ja mietin että pitäisin tytötkin kotona. Ei meillä mitään loma suunnitelmia ole ja esikoinen ilmoitti että hän haluaisi kyllä mennä eskariin. No pitää miettiä, olisihan se kiva tietysti lapsillekin ettei tarvisi aamuisin hetkeen lähteä mihinkään. Vai onko? Jos he itse haluavat mennä voinko sitä kieltää kun sille ei ole estettä?

Nyt pitäisi taas löytää se keino jolla nousta tästä kuopasta. Alemmas ei voi mennä muuten tämä romahtaa. Kuusi viikkoa olen ollut kotona tekemättä oikeastaan mitään. Nyt olisi viimeinen työviikko ennen äitisylomaa enkä ole saanut tehtyä puoliakaan siitä mitä olisi pitänyt. En saa aloitettua, ei vaan huvita. Kohta on pakko, koska on asioita jotka pitää saada tehtyä ennen vauvan syntymää. Viikot alkaa vähentyä uhkaavasti ja vieläkään ei ole vauvaa varten kaikki valmiina. Nyt ei vain huvita, ehkä sitten huomenna...