Kävimme aamulla vauvan kanssa neuvolassa jossa keskusteltiin myös minun jaksamisestani. Mietin jopa onko hoitajia ohjeistettu nyt enemmän tarkkailemaan äitejä vai oliko kyseessä oikeasti normaali rutiinin omainen toimi. Sain täytettäväkseni mieliala kyselyn josta sain vain 5pistettä - pikkuneidin vauva aikana kun ne oli pahimmillaan 29p. Jaksan siis tuon paperinkin mukaan hyvin. 

Siltä minusta tuntuukin. Aamut eivät ole hankalia - toki niitäkin aamuja on etten haluaisi nousta - ja jaksan päivän aikana muutakin kuin käydä kaupassa tai laittaa ruoan. En ole iltaisin kuoleman väsynyt enkä menetä hermojani hallitsemattomasti sekunnin murto-osassa. 

No pointtini ei ollut siinä vaan siinä mitä keskustelimme terveydenhoitajan kansaa nykyisestä asenteestani. Ennen olisin kiukulla ja jollain apinan raivolla tehnyt kotitöitä yötä myöten vain miellyttääkseni isäntää. Halusin näyttää kaikille että minä pystyn kyllä hoitamaan lapset, pitämään kodin siistinä ja vieläpä ylläpitämään jotain illuusiota siitä että jaksan tehdä asioita. No sehän nähtii ettei siitä hyvä seurannut - sairastuin vaikeaan masennukseen koska vedin itseni liian koville. Tavoitteeni oli liian utopistinen ollakseen totta. Tämän vauvan kanssa lähdettiin liikkeelle puhtaalta pöydältä ja päätin jo ennen synnytystä etten aio sietää ihan kaikkea. 

Tuon vaikean vauva ajan jälkeen opin että tärkeämpää on jaksaa itse kuin se että koti on aina järjestyksessä ja siisti. Ei haittaa vaikka pyykkikoriin välillä kasaantuu vaatteita tai tiskit jää illalla pöydälle jos minä en jaksa eikä kukaan muu tee niin olkoon - minä teen kun jaksan tai oma sietokynnys tulee vastaan. En minäkään missään läävässä tai sotkussa viihdy mutta muutama väärässä paikassa oleva tavara ei minua hetkauta.

Ehkä tärkein asia jaksamiseni kannalta on se että olen pyhittänyt illat itselleni. Lasten mentyä nukkumaan en tee enään kotitöitä - se on minun aikaani. Syön rauhassa iltapalan, käyn suihkussa ja katselen telkkaria neuloen villasukkaa tai mitä nyt puikoilla sattuu olemaan. Isännän huomautellessa kodin siisteydestä en enään raivon puuskassa tartu itku kurkussa toimeen vaan totean "entäs sitten" tai "niin onkin". Hän viettää pitkiä iltoja autotallissa oman harrastuksensa parissa lähes päivittäin - hän ei voi kieltää minulta muutamaa tuntia tai pientä hetkeä neuleideni parissa. Annan myös itselleni anteeksi sen etten jaksa joka päivä taistella lapsia pihalle jos en ole itse sinne valmis menemään. Mutta vastaavasti annan sisä töiden odottaa jos mielummin menen ulos. Teen päivän aikana asioita jotka minusta tuntuu hyville ajattelematta sen enempää mitä joku muu ajattelee. Voin hyvillä mielin istua sohvalla ja juoda kupposen kahvia keskellä päivää jos se auttaa minua jaksamaan iltaan asti. Jos jotakuta häiritsee meidän viikkaamattomat pyykit tai keittiössä olevat tiskit voi moittimisen ja sättimisen sijaan tehdä niille jotain. Olen myös oppinut että minunkin menoillani on arvoa eikä kaikki voi mennä toisten aikataulun mukaan. Osaan vaatia isännältä itselleni pieniä hetkiä tai jopa ihania päiviä ystävieni kanssa. Ehkäpä hänkin oppi menneestä jotakin. Osaan pyytää apua myös läheisiltäni. Se ei tarvitse olla suuri apu pienikin riittää.

En väitä että kaikki voisivat tehdä näin. Tai että tämä olisi helppo suunnan muutos kenelle vain. Ehei - ei se ollut helppoa minullekaan. Tein töitä päästäkseni ulos siitä oravan pyörästä jossa aikanaan olin. Se vaati uhrauksia, kyyneleitä, tekoja ja tahtoa. Se vaati voimaa ja uskoa siitä että asiat voivat muuttua. En olisi pystynyt siihen yksin. Enkä tiedä olisinko pystynyt tähän jos tämäkin vauva olisi ollut kovin haasteellinen hoidettava.

Minä olen oppinut missä menee minun jaksamiseni rajat. Olen oppinut kunnioittamaan väsymystä ja antamaan sille periksi. Se ei tee minusta huonoa äitiä tai epäonnistunutta ihmistä jos myönnän olevani toisinaan väsynyt tai tarvitsevani omaa aikaa. Jokainen on yksilö - äiti ei ole osa lapsiaan, hänelläkin on tarpeita.