On juhannuksen aaton aatto. Ulkona sataa vettä kaatamalla ja tuulee niin että tukka lähtee päästä. Mieleni on synkkä, itku on herkässä ja pinnain on äärimmäisen lyhyt. Haluaisin vajota maan alle tai edes kömpiä peiton alle ja nukkua.

Päivät olen väsynyt, vihainen ja kiukkuinen. Öisin nukun levottomasti - näen painajaisia. Yritän selvitä päivä kerrallaan, hillitä kiukkuni ja keksiä keinoja pysyä järjissäni. Jokainen aamu on edellistä haastavampi ja huomaan venyttäväni ylös nousemista viimeiseen asti. Tästä on tultava loppu. Uskottelen itselleni "ei tässä mitään, kohta on loma ja helpottaa" tai "kyllä mie ens yönä nukun". Syytän hormoneja - onhan ne nyt taas ihan sekaisin.

Luen ihmisten kertomuksia perheistä joissa vauvan refluksi on pahana. Valvotaan yötä päivää, itketään ja huudetaan. Tiedän että olen onnekas - eihän meillä sellaista enään ole. Haluaisin kertoa ettei se elo ns. terveenkään lapsen kanssa aina niin ihanaa ole ja äiti voi olla väsynyt.

Tsemppaan ystävääni joka taistelee väsymystä/masennusta vastaan. Ymmärrän häntä olenhan itse käynyt sen läpi. Väitän itselleni että tiedän milloin tulee raja vastaan ja pitää pyytää apua vaikka samalla huomaan meneväni syvemmälle ja syvemmälle johonkin josta on vaikea nousta.

Suutun lapsille aivan turhasta, huudan ja raivoan. Mieleni tekisi paiskoa tavaroita seinään tai heittäytyä lattialle huutamaan.

Elämä on yhtä pyykkäystä, kakka vaippoja, ruoan laittoa ja siivoamista. Jatkuvasti jostain kuuluu "äiti". Pienimmän perässä on juostava jatkvasti ettei tipu portaasta, riko tai syö jotain. Edes vessaan en pääse rauhassa. Iltaisin minulla on huono omatunto päivän raivoamisista ja välittämättömyydestä. En jaksa kiinnostua jokaisesta asiasta ja tiuskin turhaan.

Voinko luottaa siihen että huominen on parempi?! Että viimeistään lomalla kaikki järjestyy?!