VAROITUS: Sisältää ällöttäviä yksityiskohtia - älä lue jos olet kovin herkkä!!!

Yli vuoden hiljaiselon jälkeen on taas aika kirjoittaa. Elämä on kohdellut meitä vuoden aikana hyvin. Sain vuosi sitten marraskuussa uuden työpaikan jossa viihdyn erinomaisesti ja tykkään työstäni. Olihan se jännittävää hypätä aivan tuntemattomaan alalle josta ei tiedä mitään ja tekemään työtä jota ei koskaan ollut tehnyt. Vuosi on kuitenkin sujunut hyvin vaikkakin kaikkien harrastuksien ja arjen keskellä välillä tuntuu ettei aika riitä mihinkään.

Suunnittelin lähteväni keväällä opiskelemaan työn ohessa mutta ne suunnitelmat sitten muuttuivat aika nopeasti. Päätimme isännän kanssa syyskuussa että hankimme vielä uhden lapsen jos luoja suo. Alle kuukausi siitä - vaarini hautajaispäivänä pieni ilmoitti tulostaan. Olimme onnesta soikeina ja häkeltyneinä. 

Alkuun kaikki meni hyvin. Olin kovin väsynyt ja huonovointinen mutta pystyin käymään töissä ja hoitamaan arjen rutiinit. Vauva sai alkunsa heti kun olin pillerit lopettanut ja pyysin neuvolasta päästä tarkistus ultraan jotta tietäisin kuinka pitkällä raskaus oikeasti on. Kuukautiset kun oli jäänyt kahteen kertaan välistä.

No pääsin ultraan mutta ei siitä tullut juuri viisaammaksi. Kohdussa näkyi jotain hyvin pientä mutta laskennallisesti mahdollinen alkuraskaus. Ei siis heitetty kirvestä kaivoon mutta ei uskallettu juuri juhliakaan.

Menin sitten yksityiselle ultraan kun viikkoja oli 7+1. Alkio vastasi kooltaan 6+9 ja syke löytyi. Kaikki oli siis hyvin ja aloimme elää siinä ajatuksessa että kesällä meille tulee vauva. Pahoinvointi jatkui vielä viikkoja ja vatsa alkoi kasvaa. Töissä alkoi olla hankala peitellä ja pikkujoulujen lähestyessä päätin kertoa lähimmille esimiehilleni.

Viikot vieri ja pahoinvointi alkoi hellittää. Odottelin ensimmäistä seulonta ultraa johon tuntui olevan ikuisuus. Kun viikkoja oli 11+1 kävin neuvolalla rokotuttamassa lapsia. Kysyin samalla voisiko terkkari kuunnella vauvan sydänäänet. No näin tehtiin. Doblerilla löytyi kuitenkin vain minun sykkeeni eikä vauvasta tietoakaan. Terkka päätti ultrata. Ultrassa näkyi jotain, täysin liikkumatonta eikä sykkeestä tietoakaan. Sain lähetteen kättärille johon suuntasin seuraavana aamuna.

Ilta tuntui tolkuttoman pitkälle ja aamulla lääkäriä odotellessa vielä toivoin kuulevani hyviä uutisia. Olin tosin myös varautunut pahimpaan ja jätin oman auton kotiin.

Ei sykettä - vastasi viikkoja 8+2 kun piti olla viikkoja 11+2. Itku, suru ja suunnaton ahdistus. Isäntä oli lähdössä perjantaina laivalle, kuopuksen päiväkoti olisi perjantaina kiinni enkä minä saisi ottaa tyhjennyslääkkeitä jos olen yksin tai lapsen kanssa kotona.

Soitin miehelle, joka soitti äidilleen. Soitin omalle äidilleni ja sain järjestettyä hoitajat lapsille. Anoppi tulisi jo torstai iltana ja olisi kuopuksen ja minun kanssa päivän. Äitini tulisi sitten iltapäivällä/ alkuillasta ja mies lähtisi laivalle. Kaikki oli järjestyksessä ja sain lääkkeet sekä ohjeet kotiin.

Mies lähti aamulla töihin ja sieltä suoraan laivalle. Esikoinen meni kouluun ja sieltä suoraan kaverilleen yökylään. Keskimmäinen oli eskarissa ja järjestin kaverin hakemaan hänet kotiin. Otin aamulla lääkkeet ohjeen mukaan ja jäin odottelemaan. Edellisellä kerralla hoito meni ihan hyvin. Vuoto oli kohtuullista ja vointi oli hyvä. Näin oletin nytkin käyvän enkä siksi pyytänyt miestä jäämään kotiin. Ajattelin että hänen on mukavampi olla ystäviensä kanssa laivalla kun täällä kotona katsomassa minua kitumassa.

Aamupäivä meni rauhallisesti eikä minulla ollut edes kipuja juurikaan. Puoliltapäivin alkoi olla merkkejä että jotain tapahtuu mutta vuoto pysyi poissa. Neljätuntia lääkkeiden tosta alkoi kipu. Kipu jota en olisi halunnut kokea jota en pystynyt hallitsemaan. Oksentelin ja tuntui että taju lähtee kun sattuu niin paljon.

Päätin mennä lämpimään suihkuun. Suihkussa ollessa tuli tunne että pitää vähän ponnistaa ja siitä se alkoi. Lattialle tippui jotain nyrkin kokoinen klimppi jonka perään lorisi verta ihan valumalla. Kipu hävisi kuin taikaiskusta vuodon alkaessa.

Viestittelin miehelle väliaikatietoja ja anoppi välillä kyseli vointiani. Alkuun kävin vain välillä vessassa kun verta lorahti ja muuten elin ihan noraalisti. Join anopin kanssa päiväkahvit ja jutustelin niitä näitä. Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin kääntyi niin että olin vessassa enemmän kuin sieltä poissa. Anopin kanssa jo vuodon määrästä keskusteliin mutta en osannut olla kovin huolissani.

Sitten tuli ensimmäinen huimaus kohtaus ja jouduin heittäytymään lattialle selälleni. Makoilin hetken vessan (pieni kylppäri yläkerrassa) lattialla jalat nostettuna seinälle ja hengittelin. Ajattelin vain että olen unohtanut hengittää ja että vessassa on huono ilma. Olo helpotti ja pääsin taas jaloilleni. Vessasta en kuitenkaan juuri voinut poistua kun vuotoa tuli ihan lorisemalla. Tässä vaiheessa olin vuotanut jo yli 3 tuntia.

Seuraavalla vessareissulla alkoi humista päässä, näkö hämärtyi ja meinasin tippua pöntöltä. Päädyin jälleen vessan lattialle makaamaan jalat kohti kattoa. Siihen sitten jäinkin. Olo oli niin heikko etten päässyt ylös ja tunsin vain kuinka verta valuu. En jostain syystä huutanut anpille vaan jäin odottamaan äitiäni jonka tiesin tulevan hetkenä minä hyvänsä. Aika tuntui pitkältä ja kyllä siinä varmaan melkein tunti meni kunnes äitini saapui. Hän totesi heti että kaikki ei ole kunnossa. Puheli kättärille josta käskettiin soittaa ambulanssi.

Apu tuli nopeasti ja jälkikäteen tajusin että aika viime hetkillä. Syke oli heikko mutta tasainen ja verenhukka oli suuri. Laittoivat tippaan ja siirsivät ambulanssiin. Pillitpäällä kiidettiin kohti kättäriä ja hälyttivät finnhemsin lääkäriyksikön verien kanssa valmiuteen jos kuntoni romahtaisi entisestään. En osannut pelätä kaiken tuon tapahtman aikana. Olin rauhallinen eikä minulla ollut kipuja. Kättärille päästiin nopeasti eikä verta tarvittu matkalla.

Pääsin suoraan lääkäriin ja labrahoitaja tuli ottamaan verinäytteitä. Suonta ei kuitenkaan löytynyt useasta yrityksestä huolimatta ja paikalle piti pyytää anestesialääkäri joka näytteen sitten sai. Kaksi lääkäriä tutki ja totesivat että kaavinta tehdään runsaan vuodon takia. Tunnin verran piti kuitenkin odotella että pystyttiin nukuttamaan kun olin ne päiväkahvit anopin kanssa juonut.

Hetken odottelin päivystyksessä (makoilin siis sängyssä enhän voinut nousta kun olisin pyörtynyt) kunnes siirrettiin osastolle. Miehelle laitoin viestin että olen sairaalassa mutta en halunnut huolestuttaa. Lupasin pitää ajantasalla ja käsin olla huolehtimatta.

Klo 20 minut haettiin leikkuriin ja nukutettiin. Toimenpide oli nopea ja jo 20.30 katsoin heräämössä kelloa. Olo oli tokkurainen mutta kipuja ei edelleenkään ollut. Pääsin takaisin osastolle ja sain iltapalaa. Yöllä nukuin pätkittäin ja aamullakin vielä heikotti. Hb oli 82 ja päättivät tiputtaa muutaman yksikön punasoluja ennen kotiin pääsyä. Kotiin lähtiessä hb 90 ja vieläkin matalalla.

En osaa surra keskenmenoa juurikaan. Surin jo torstaina ja perjantai aamuna. Enemmän minulla pyörii päässä se mitä oikeasti perjantaina tapahtui? Kuinka kriittinen tilanne oikeasti oli?

Anoppia en missään nimessä syytä tapahtuneesta. Kaikki tapahtui niin äkkiä enkä mitenkään viestinyt hänelle että kaikki ei ole hyvin. Omaa tyhmyyttäni ja osin sekavasta mielentilasta johtuen en enään pystynyt arvioimaan vointiani viisaasti ja jäin odottelemaan äitiäni.

En tiedä tajusiko mieskään kuinka vaarassa olin. Hän ei ole paljoa puhunut asiasta enkä ole halunnut liiaksi tentata. Kunhan tästä toivun pitäisi varmastikin keskustella tulvaisuudesta. Vieläkö raskautta halutaan ja uskalletaan yrittää? onko se sen arvoista että ihanat lapsemme voi pahimmassa tapauksessa menettää äitinsä kovin pieninä? En tiedä olenko valmis siihen. Toisaalta joo toisaalta en. En ikinä voisi tehdä ratkaisua - niin itsekästä ratkaisua - että ottaisin riskin, joka voisi viedä äidin lapsiltani. Pitää puhua ja miettiä, antaa itselle aikaa.

Varmaa on se että jos joskus vielä koen keskenmenon en suostu lääkkeelliseen hoitoon - en ainakaan kotona!

Tästä tarinasta moni voi myös ottaa opikseen sen että niitä hoito ohjeita ei ole turhaan kirjoitettu. Niissä ei turhaan kielletä olemasta yksin hoidon aikana vaan velvoitetaan että paikalla on joku täysi-ikäinen keskenmenon saaneen seurana. Eikä myöskään ole turha ohje ettei lääkkeitä saa ottaa yötävasten.

Itse opin tästä paljon. ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä mitä minulla on! Ihania rakkaita ja rakastavia ihmisiä ympärillä!