En tiedä mistä aloittaisin. Ajatukset harhailee eikä työnteko onnistu. Olen väsynyt ja itkuinen. 

Olen ollut 10 viikkoa etätöissä. Ensimmäiset 9 niistä kaikkien lasten kanssa pyörittäen samalla kotikoulua ja päviäkotia, tahden omat työt ja kotityöt siinä välissä. 14.5. koulut avattiin jälleen ja kaksi vanhinta palasi koulunpenkille. Maanantaina 18.5. pienemmät palasi päiväkotiin ja kotona tuli hiljaista. Minulla meni pakka sekaisin - ei tarvikaan enää riittää kaikkeen ja joka paikkaan koko päivää. Alitajunta antoi kai luvan "luovuttaa" ja nyt olen aivan loppu. Olo on täysin lamaantunut eikä huvita tehdä mitään. Tilannetta ei helpota se että pienimmät herää ennen klo 6 aamulla eikä minulla ole ollut yhtään omaa aikaa sitten maaliskuun puolenvälin. Oravanpyörä on valmis kun väsymyksen keskellä ahditsun saamattomuudestani ja tiedosta mitä kaikkea pitäisi tehdä. 

Välillä oli jo parempi. Mieli oli rauhallinen ja asiat eteni omalla painollaan. Nyt kaikki on taas toisin enkä tiedä miten toimia. Tätä tilannetta kestää jopa tämän kaksi viikkoa (eli viikko jäljellä) kun koulut taas loppuu ja isommat lapset jää lomalle. En tiedä kenelle puhuisin? Kenelle soittaisin ja itkisin tätä oloani? Tuntuu ettei kukaan voi ymmärtää tätä ailahtelevaa olotilaa ja tunnetta. Ystävät soittavat harvoin, mies ei oikein tunnu ymmärtävän mitä taas käyn läpi. Hänen elämänsä ei ole muuttunut tämän kriisin takia juurikaan ollenkaan. Hän käy päivittäin työmaalla töissä ja minä - minä olen jumissa täällä kotona. Sosiaaliset kontakitini on pikaisia käyntejä päiväkodilla ja kaupan kassa muutaman kerran viikossa. 

Kaikilla tuntuu olevan elämässään enemmän sisältöä kuin minulla. Toki tämä voi vain olla tuntemus mutta se ei silti tunnu kivalta. Tätä kirjoittamistakin olen miettinyt monta päivää. En vain ole saanut aikaiseksi tätäkään... 

Olen vuosia miettinyt millainen päivä tulisi olemaan kun esikoinen päättää ala-asteensa. Ajattelin viedä hänelle kukkia kevätjuhlaan/todistusten jakoon ja sen jälkeen oli tarkoitus mennä jäätelölle. Nyt ei ole kevätjuhlaa eikä todistusten jakoon saa vanhemmat mennä paikalle. Jäätelöä toki saa, mutta ei se tunnut samalle. Ehkä pitää järjestää lauantaina juhlat kotona. Vähän herkkuja ja muuta sellaista. 

Ei auta! Tilanne on tämä ja tällä on mentävä. Ehkä mielikin muuttuu kun kesä etenee...

Ensimmäinen viikko etätöitä ja etäkoulua on takana. Selvisimme kuin selvisimmekin siitä ilman suuria kommelluksia. Opettajat ottivat hyvin vastaan luokilta tulleen palautteen ja opiskelu tekniikat kehittyivät pitkin viikkoa. Toinen viikko on paljon helpompi aloittaa kun homma on jo suurimmalti osin hallussa kaikilla.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä sairastuin vatsatautiin joka kaatoi minut kahdeksi päiväksi sänkyyn. Muu perhe on voinut vaihtelevasti vatsakipuillen ja lämpöillen. 

Pikkuneiti täytti perjantaina vuosia emmekä voineet hänelle juhlia järjestää. 2-vuotta on mennyt nopeasti eikä vauhti tunnu hidastuvan. Vaikka kaikki kiire ja menot on poissa ei päivät tunnu pitkiltä. Välillä mietin kuinka huoletonta olisi olla tuollainen kaksivuotias taapero. Olla tietämättä maailmalla tapahtuvista kauheuksista ja mieltä painavista riskeistä. Jokainen aamu hän herää iloisena, leikkii ja nauttii kotona olemisesta. Ei edes ymmärrä kaivata mitään muuta. 

Omat mielialani on vaihdellut laidasta laitaan ja yritän vähentää uutisten seuraamista. Kaupassa käynti saa aikaan ahdistusta - nytkö kannan sen kamalan viruksen kotiin?! Miehen mennessä töihin vannotin hänelle että kädet on pestävä ja kenenkään lähelle ei saa mennä. No yhden päivän hän oli töissä ja joutui jäämään kotiin tuon vatsataudin takia. Autossa ajaessani kotiin meinaan usein purskahtaa itkuun. Tiet on autioita, kaupan hyllyt on tyhjiä ketään ei näy missään. Jokaisella kauppareissulla on jäänyt jotain ihan arkipäiväistä saamatta ja se harmittaa. En ole ostanut meille mitään varastoja tai hamstrannut vessapaperia (joka muuten loppuu). Käyn kaksi kertaa viikossa kaupassa ja ostan sen mitä meillä menee. Nyt tietysti ruokaa menee vielä enemmän kun kaikki syövät kaksi lämmintä ruokaa kotona. 

Yritän välttää liikkumista kotoa mutta osin se on tehty mahdottomaksi. Ruokaa ei kuljeteta alueellemme kaupoista ja noutopalveluihin on monen viikon jonot. Pakko siis mennä kauppaan ja toivoa että tartunta pysyy kaukana. Tiedän ettei meillä ole mitään suurempaa syytä pelätä coronavirusta. Me olemme perusterveitä. Eniten minua huolettaa nyt se että kuka hoitaa lapset yms. jos me miehen kanssa sairastumme samaan aikaan ja olemme täysin pois pelistä? 

Hiukan mieltä keventää kuitenkin tuleva kevät, ihanat aurinkoiset kiireettömät päivät ja se että lapset ei pelkää. He ovat hienosti sopeutuneet tilanteeseen ja tekevät asioita yhdessä. Tottahan toki välillä pinna kiristyy ja jokainen tarvii omaa tilaa. Isännän pinna on ollut selvästi kirein - hän ei kestä lasten kiukuttelua oikeastaan ollenkaan. Minun pinnani on sensijaan pidentynyt roimasti ;) 

Olen yrittänyt keksiä mitä kaksi pienintä voisi tehdä varsinkin aamupäivisin kun isommat opiskelee ja minun pitäisi tehdä töitä. Nyt valitettavasti he pelaavat ipadillä ja tuijottavat telkkaria jotta me muut saamme työskentely rauhan. Mitä tuollaisille 2v ja 6v neideille voisi keksiä Jotain jota voisivat tehdä valvomatta tai hissukseen minun kanssani samassa huoneessa? Ideoita otetaan vastaan...

Uskon että tämä kääntyy vielä hyväksi - haluan uskoa ja jatkaa uskomista! Ei tämä ole maailman loppu eikä lopullinen tila maailmassa. 

Aurinkoisia päiviä kaikille! Me nautimme niistä omassa pihapiirissä ilman pelkoa ulkopuolisista kontakteista 

On maaliskuun 17, päivä vuonna 2020, istun tyttäreni kirjoituspöydän vieressä enkä tiedä mistä aloittaisin. 

Ajatukset on sekavia ja tunteet menee laidasta laitaan. Olenko ainoa jota tämä ahdistaa? En varsinaisesti pelkää, mutta jokin minussa jää jumiin näihin ajatuksiin. Luen uutisia lehdistä ja somesta, yritän suodattaa vain oikeasti luotettavaa tietoa. Toisaalta haluaisin sulkea kaikki ulkopuolelle ja antaa muun maailman mennä menojaan. Enemmän kuin tätä valloillaan olevaa tautia COVID-19, pelkään perheeni selviytymistä jos minä ja mieheni sairastumme samaan aikaan. Tai entä jos lapset sairastuu ja joku heistä joutuu sairaalaan? En pelkää että meistä kukaan tuohon tautiin kuolee jos sen saamme. En tiedä, ajatukset on sekaisin. Välillä tuntuu ettei henki kulje ja pohdin olenko vielä oikeasti terve. 

Elämme tilanteessa jota on hankala selittää pienemmille lapsille. Isommat lapset toistaiseksi hyppivät riemusta kuullessaan ettei kouluun mennä moneen viikkoon. Pienin ei ymmärrä - ehkä se on hänen onnensa. Hän elää huoletonta elämäänsä ihanan aurinkoisena itsenään. Viskarille on hankala selittää miksi naapurin Virosta palannutta kaveria ei saa mennä suinpäin moikkaamaan tai miksi hän ei pääsekään uimakouluun. Lääkäri-isäni on komennettu eläkkeeltä töihin ja vaikka hän ei viruksen hoidossa etulinjassa työskentelekään huomaan olevani huolissani. En ehkä niinkään isästäni vaan koko sairaanhoito järjestelmästä jossa henkilökuntaa on nyt jo altistunut syystä tai toisesta ja joutuvat eristyksiin.  

Harrastukset on peruttu ja minut on määrätty etätöihin. 60% työaika antaa minulle suuren määrän aikaa jota en osaa käyttää. En osaa aloittaa mistään vaikka tekemistä olisi. Haluaisin käpertyä sohvan nurkkaan viinilasin, neuleen ja villapeiton kanssa. Olla ja antaa maailman jatkaa menoaan. 

Minulla on kuitenkin lapset ja työ hoidettavana. Pitäisi yrittää antaa lapsille kuva ettei mitään hätää ole eikä tätä tarvitse pelätä. Hankalaa kuten ukkosen pelon peittäminen. 

Ehkä pitäisi ajatella niitä positiivisia puolia. Aikaa on. Muutamia päiviä sitten näin asiat vielä paljon positiivisemmin. Suunnittelin jopa mitä kaikella tällä vapautuvalla ajalla teen. Aamusta iltaan ei tarvitse olla menossa, välillä voi oikeasti vain olla. Maailma korjaa itseään, kun päästöt vähenee, lentäminen ja laivaliikenne vähenee, autoilu on vähentynyt ja kulutus hidastuu. Monessa paikassa on heitetty ilmoille näitä ajatuksia eikä ne varmastikaan täysin metsään mene. 

Nyt en enää tiedä. Eilen käydessäni kaupassa meinasin purskahtaa itkuun. Hyllyt ammottivat tyhjyyttään ja myyjät sanoivat etteivät he ehdi saada tavaroita hyllyyn kun ne on jo myyty. Itse en ole varautunut minkäänlaisella ruokavarastolla, olen luottanut siihen että kaupasta saa. Mutta saako? Kun nyt hamstrataan tuleeko kohta aika jolloin kaupat hukkuvat hävikkiin kun mitään ei ostetakaan? 

Pelottaa ja surettaa - ahdistaa.

Tuntuu että tämä on ainut väyläni nyt purkaa tätä. Miehelle en voi puhua hän pitää tätä kaikkea valtavana hössötyksenä. Jatkan tätä kirjoittamista aina kun osaan purkaa ajatukseni sanoiksi...

Voimia kaikille ja pysykää terveinä! Nyt ei ole kyse yksilöstä - nyt on kyse koko maailmasta. Älä siis ole itsekäs!

 

Neidin tapaturmasta on kulunut viikko ja pahin stressi alkaa varmastikin helpottaa. Elämä alkaa kaikinpuolin näyttämään helpommalle ja tyttö on oppinut hienosti toimimaan yhdellä kädellä. Kivut ovat lievittäneet odotettua nopeammin eikä säännöllistä lääkitystä enää tarvita. Neidillä näyttää siis kaikki olevan hyvin - mitä nyt harmittaa kun asioita ei saa eikä voi tehdä. Trampalle olisi NIIIIN ihana mennä mutta EI. 

Olemme olleet nyt kahtena päivänä tutustumassa päiväkotiin, lähinnä pikkuneidin ryhmässä. Molempina päivinä neiti on kyllä omassa ryhmässään käynyt ja tänään leikki pihalla yli tunnin. On ihana nähdä että hänen pelkonsa yksin jäämisestä oli turha. Ryhmä on hänelle tuttu, hän oli samassa ryhmässä ennen pikkuneidin syntymää, monet lapsista on tuttuja ja helposti keksi tekemistä jossa käsi ei ole vaarassa. 

Itse sensijaan olen kauhusta kankea ja jatkuvasti kieltämässä, varoittamassa ja pelkäämässä, että jotain tapahtuu. Lääkärin ohjeen mukaan mitään rasittavaa ei saa tehdä mutta mitenkäs kiellät 5 vuotiasta juoksemasta?! Neiti kun ei muutenkaan ole rauhallisimmasta päästä. Huomaan vahtivani neidin jokaista liikettä ja miettiväni jatkuvasti mitä kaikkea voi tapahtua. Miten selviän työviikoista?! Meneekö kaikki aikani vain ajatellessani miten neiti pärjää kätensä kanssa päiväkodissa?

Eilen olimme ensimmäistä kertaa tapaturman jälkeen crosfitsalilla. Lähtiessä neitiä itketti kun ei voi roikkua renkaissa ja puuhastella kuten ennen. Lohdukkeeksi otin ipadin mukaan jolla hän pelasi liki koko treenin ajan. Salille meneminen oli varmasti minulle hankalampaa kuin tytölle. Jouduin vastailemaan kysymyksiin miten minä ja tyttö voidaan, kertomaan tapahtuneesta ja kohtaamaan ne kaikki paikalla olleet ihmiset uudestaan. Hankalinta oli kohdata valmentaja joka ihanan sydämellisesti meitä auttoi, tuki ja tarjosi apuaan. En oikein osannut häntä kasvotusten kiittää. Olin kiitokseni lähettänyt hänelle jo muuta kautta. Silti jäi tunne että olisi pitänyt kiittää vielä kasvotusten.

Loppuviikosta huomasin kämmenissäni ihottumaa - stressi-ihottumaa. Vaarilleni, isälleni ja minulle tulee kaikille samanlaista ihottumaa kämmeniin aina kun stressaannumme pahasti. Koska viime viikko meni vähillä unilla on univelkaa edelleen. Vieläkin yöt on levottomia, neiti herää usein kolmen maissa ja valvoo tunnin, välillä huudelleen minua sängystään. Tämän jälkeen pikkuneiti herää, eikä ihmekään kun nukkuu samassa huoneessa. Huomaan olevani todella väsynyt ja neljän päivän päästä pitäisi mennä töihin. Kauhulla ajattelen miten tulen ikinä jaksamaan? Lisäksi kaikki viime viikolle suunnitellut asiat jäi tekemättä. En ole tarkastanut löytyykö tytöille sadevaatteet, vaatteita ei ole nimikoitu eikä tarhatossuja kaivettu laatikosta. Kaikki on siis ihan levällään enkä millään enää ehdi tehdä kaikkea mitä suunnittelin. No päivä kerrallaan ja siitä mistä aita on matalin ;)

Viimeinen viikko on ollut rankka. Haasteellinen viikko alkoi jo viime perjantaina isännän lähdettyä reissuun. Tiesin hänen olevan viikon poissa ja palaavan kotiin vasta seuraavana perjantaina. Aloitin tämän kirjoittamisen lauantaina, mutta en millään saanut sitä päivässä valmiiksi.

Viikonlopulle oli suunniteltu paljon ohjelmaa. Ensin lauantaina kävimme sukulaisvauvan nimiäisissä Jyväskylässä ihan päiväreissulla ja sunnuntaina järjestin ystävilleni me&i- vaatekutsut meillä kotona. Kokopäivän kestänyt matka, juhlat ja monta sataa ajokilometriä olivat kohtalaisen uuvuttavat kaikille. Sunnuntai, vaikka olikin kiva ja viihdyttävä ystävien seurassa, vei paljon energiaa rankan matkustus päivän jälkeen. Maanantaina kävimme käynnistämässä kuluvan syksyn MLL perhekahvilatoiminnan ja ajelimme esikoista treeneihin. Tiistai alkoi jännittävällä käynnillä päiväkodilla ja lounaan jälkeen matkattiin tottuneesti crosfitsalille treeneihin. Viikko näytti siis alkavan tavanomaisena arkiviikkona. 

Treeneistä alkoikin loppuviikon seikkailu ja yksinäisen äidin selviytymistarina. Kesken treenin toiseksi pienin tyttäreni ryntäsi huutaen luokseni. Huomasin heti ettei hänen kätensä ollut kunnossa. Luulin hänen roikkuneen jossain ja kyynärpään olevan sijoiltaan. Hänen kyynärpäänsä menee sijoiltaan herkästi ja olen monesti joutunut loksauttamaan sen paikalleen. Valmistauduin ottamaan kädestä kiinni kääntääkseni sitä kun huomasin sen näyttävän oudolle. Käsivarressa pullotti jotain ja käsi näytti kummalliselle. Tässä vaiheessa valmentaja oli jo soittamassa ambulanssia paikalle. Hän oli nähnyt tytön tippuvan wallbollin päältä ja ottavan kädellä vastaan. 

Seuraavat puolituntia oli pitkää odotusta, jonka aikana yritin pitää kivuliasta lasta hereillä, kättä paikallaan ja miettiä mihin saisin pienemmän hoitoon. Yritin soittaa isälleni mutten saanut häntä kiinni. Ensihoitajien saavuttua laitettiin käteen lasta, annettiin kipulääkettä ja todettiin, että ambulanssilla lähdetään sairaalaan. Haalin kaikki tavarat kasaan samalla kun ensihoitajat taluttivat tyttöä ambulanssiin. Minulta kyseltiin tarvinko apua ja voisiko joku viedä autoni johonkin, vaikka meille kotiin. Totesin että auto saa jäädä salin parkkipaikalle, hoidan sen kotiin myöhemmin. 

Ambulanssissa laitoin siskolleni viestin ja hän soittikin piakkoin takaisin. Sovimme että hän soittaa kun pystyy lähtemään töistä ja lupasi auttaa lasten hoitamisessa. Matkasimme ambulanssilla Uuteen Lastensairaalaan päivystykseen - Rannalle. Lastensairaalan osastot on nimetty Muumilaakson paikkojen mukaan ja listalta löytyy mm. Meri, Ranta, Laakso, Tähti ja Avaruus. Rannalla (päivystyksessä) odoteltiin hoitajaa ja lääkäriä vuoron perään. Samalla yritin selvittää mihin saisin pienimmäisen hoitoon. Nälkäinen 1,5v ei ole mitään ihanneseuraa sairaalan päivystyksessä. Päivystyshuoneen liukuovi avautui näppärästi ja pikkuneiti sinkoili pitkin käytäviä karkuun. Itse yritin pitää hänet huoneessa, koska en voinut jättää loukkaantunutta lasta yksin huoneeseen. Ymmärrettävästi hän tarvitsi äitiä vierelleen, kun oli peloissaan ja kivulias. Jonkin ajan kuluttua isäni soitti ja sain hänet hakemaan pikkuneidin pois sairaalalta. Pieni oli hämmennyksestä sekaisin, kun kannoin hänet isäni autolle, sanoin pikaiset heipat ja palasin päivystykseen.  Myöhemmin päivällä siskoni kävi hakemassa pikkuneidin isältäni ja ajeli meille kotiin. Isommille tytöille olin laittanut viestin ja kertonut meidän olevan sairaalassa. Siskoni lupasi olla meillä aamuun asti jos tarvii ja anopin kanssa sain sovittua pienimäisen hoidosta seuraavalle päivälle - jos tarve vaatisi. 

Kädestä otettiin röntgenkuvat, joissa näkyi luun murtuma kyynärpään alapuolella. Lääkäri yritti suoristaa luuta ja onnistuikin siinä ihan hyvin. Käsi kipsattiin, otettiin uudet kuvat ja pääsimme kotiin. Saimme ajan seuraavalle tiistaille ja lähdimme matkaamaan kohti kotia. 9h päivystyksessä ilman ruokaa ja juomaa, kivuliaan lapsen kanssa olivat raskaita tunteja. Yöllä lähdimme taksilla sairaalalta kohti crosfitsalia, jossa autoni odotti meitä. Pääsimme kotiin puolilta öin ja painuimme samantien nukkumaan. Siskoni lähti yöllä kotiin jotta heidänkin aamunsa olisi helpompi. Yö jäi lyhyeksi mutta eihän meillä aamulla mikään kiire ollut. 

Söimme aamiaista rauhassa kun isommat tytöt lähtivät kouluun. Juttelin puhelimessa isäni kanssa ja suunnittelin peseväni pyykkiä koko päivän. Klo 9.20 puhelin soi. Soittaja oli Uusi Lastensairaalan ortopedi joka oli katsonut röntgen kuvia aamulla. Hän kertoi minulle että kyynärpäässä on jokin virhe asento ja meidän tulisi mennä takaisin sairaalaan - käsi pitäisi operoida leikkauksessa. Aloin järjestää pikkuneidille hoitajaa ja meille kyytiä sairaalalle. Sovimme isäni kanssa että menisimme ensin heille, hän veisi kanssani pikkuneidin anopille ja ajaisi meidät sairaalalle. Soitin siskolleni ja sovin että hän hakee tarvittaessa pikkuneidin taas anopilta ja hoitaa lapsia illan. Matkalla yritin perua esikoisen ratsastustuntia ja laitoin isoille lapsille viestin että olemme taas sairaalalla. 

Rannalle päästyämme meidät lähetettiin jälleen röntgeniin. Kuvat otettiin ja menimme odottamaan. Puhuin äitini kanssa puhelimessa kun hoitaja tuli kertomaan että pitäisi mennä uudestaan rontgeniin. Ihmettelin vähän kun edellisistä kuvista oli alle tunti, mutta hoitaja varmisti lääkäriltä ja kyllä - lisäkuvia haluttiin. Röntgenin jälkeen saimme tiedon että käsi todellakin pitää operoida leikkaussalissa mutta saisimme mennä muutamaksi yöksi kotiin. Leikkaussaleissa oli kovasti ruuhkaa ja saimme ohjeet palata perjantai aamuna klo 8 suoraan leikkausosastolle - Metsään. Juuri kun olimme lähtemässä lääkäri kiiruhti sanomaan että operaatio olisikin jo torstaina. Aamulla pitäisi olla Metsässä klo 8:00. 

Lähdimme jälleen taksilla isäni luokse hakemaan autoani jonka olin aamulla sinne jättänyt. Sieltä suuntasimme anopille hakemaan pikkuneidin ja pikaisesti syömään. Olimme taas kokopäivän olleet ilman ruokaa. Tyttö ei saanut syödä ja minä en päässyt poistumaan päivystyksestä. Kotimatkalla piti koukata vielä kauppaan ja apteekkiin vaikka kuinka väsytti. Ruuhkaisen ja hitaan matkan jälkeen apteekissa todettiin ettei lääkäri ollut edellisenä iltana kirjoittanut lupaamaansa reseptiä. Kipulääke piti siis vaihtaa toiseen jota sai ilman reseptiä. Olin jo niin väsynyt etten mieleni teki itkeä apteekissa. Kaupassa tapasin tuttuja jotka kyselivät kuulumisia enkä enää pystynyt pidättelemään itkua. Kauppareissu tehtiin siis kyynelet silmissä ja vauhdilla. Neljätuntia kestäneen kotimatkan jälkeen roahdin täysin. Iltkin valtoimenaan samalla kun yritin selvittää mihin taas seuraavana aamuna saisin pikkuneidin hoitoon. Piti myös selvittää kuka hoitaisi lapsia yön ja perjantai aamun jos me emme pääsisikään sairaalasta torstaina kotiin. Olin aivan loppu ja tuntui etten enää pysty ajattelemaankaan selkeästi. 

Siskoni tuli meille yöksi ja lupasi viedä pikkuneidin anopille aamulla ja hakea hänet sieltä iltapäivällä. Äitini (joka oli monen sadan kilometrin päässä mökillä) lupasi ajaa meille torstaina. Kaikki oli siis vihdoin järjestyksessä eikä minun tarvinut murehtia lapsien hoidosta. Viimeinen selvitettävä asia oli miten me pääsisimme tytön kanssa aamulla sairaalaan. Päädyin menemään omalla autolla - piti vain lähteä tarpeeksi aikaisin. Ruuhka on paha Helsingin keskustassa ja sairaalan parkkihalli Meri jossa potilaan omaiset saa ilmaisen pysäköinnin täyttyy nopeasti. Paikkoja on vain 100 joten piti mennä ajoissa jotta mahtui. Huonosti nukutun yön jälkeen lähdimme aamulla liikkeelle klo 6.40. Päivästä tulisi pitkä. En tiedä kumpaa jännitti enemmän - tyttö ainakin oli kovin rauhallinen. 

Olimme perillä 7:30 ja saimme helposti paikan Merestä. Ilmoittauduimme pääaulassa ja tyttö valitsi hahmokseen hämähäkin. Sairaalassa lapsi valitsee itselleen ns. avataren jolla hänet kutsutaan tutkimuksiin. Lasten nimiä ei käytetä tiloissa joissa muut sen kuulevat. Näin yritetään pitää potilassuoja hyvänä. Ilmoittautumisen jälkeen suuntasimme hissillä kohti Metsää - leikkaus- ja anestesiaosasto Leikoa. Olin varautunut odottamaan tiesinhän leikkauksen olevan päivystys leikkaus ja edelle saattaisi mennä muita potilaita. Yhdeksän jälkeen aamulla pääsimme käymään kävelyllä sairaalassa ja ihailimme katutasossa olevaa akvaariota. En meinannut saada tyttöä lähtemään kun hän olisi halunnut vain ihailla kaikkia niitä värikkäitä kaloja. Palasimme Leikoon jossa lääkäri kävi kertomassa toimenpiteestä ja vaihtoehdoista joilla korjaus toteutettaisiin. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut leikkaukseton nukutuksessa tehtävä toimenpide, toinen oli leikkaus. 

Kymmenen jälkeen pääsimme hoitajan juttusille ja vaihtamaan sairaala vaatteet - leikkausaika olisi klo 11. Aloin jännittää mutta yritin peittää sen tytöltä jottei hän hermostuisi. Asiat etenivät nopeasti ja vähän vaille 11 oltiin leikkaussalissa valmistautumassa nukutukseen. Tyttö alkoi selvästi hermostua - hän höpötti ja kikatti eikä meinannut nahoissaan pysyä. Jouduimme hetken odottamaan anestesialääkäriä ja tyttö oli aivan hepulissa. Klo11.03 minut ohjattiin salista takaisin odotustilaan ja kehotettiin menemään lounaalle. Tiesin että tyttö olisi nukutuksessa n. kaksi tuntia jonka jälkeen pääsisin hänen luokseen. Hoitaja sanoi että luultavasti lääkäri soittaa ensin ja sitten soitetaan heräämöstä johon saan mennä. 

Siirryin odotustilasta Viidakkoon jossa sijaitsee sairaalan kahvio. Ostin itselleni sämpylän ja kahvin, evääksi ottamani salaatin voisin syödä myöhemmin. Istuin kahviossa soittelemassa puheluita, vastaamassa viesteihin ja selvittelemässä erikaisia harrastus juttuja ja niiden maksuja. Syötyäni kävin hakemassa salaattini ja palasin kahvioon sitä syömään. Aika tuntui kuluvan hitaasti ja mietin mitä tekisin. Palasin Metsään, yritin lukea kirjaa ja neuloa, mutta ajatukset eivät pysyneet kasassa. Kello alkoi lähestyä yhtä jolloin tyttö oli ollut kaksi tuntia nukutettuna. Kukaan ei ollut soittanut ja minuutit alkoivat tuntua pitkille. Mieleen pyrki pelottavia ajatuksia leikkauksen kulusta ja siitä mitä siellä on voinut tapahtua. Mikä on voinut mennä pieleen ja miksi leikkaus kestää. Pitkien minuuttien jälkeen puhelin soi ja hoitaja pyysi minut heräämöön. Huokaisin helpotuksesta lähtiessäni matkaan. 

Saapuessani paikalle tyttö oli vielä kovin uninen mutta availi silmiä ja yritti vastailla kysymyksiini. Pikkuhiljaa hän alkoi heräillä paremmin ja sai mehua juotavakseen. Vietimme aikaa heräämössä neidin pelatessa pädillä pelejä. Sai hän mehujäätäkin ja "tosi hyvää" sämpylää kuten hän asian itse ilmaisi. Minua hieman huvitti - olihan neiti ollut melkein syömättä kolme päivää. Olisi varmaan syönyt pieniä kiviäkin jos muuta ei olisi ollut tarjolla. Lääkäri kävi kertomassa operaatiosta jossa he olivat joutuneet leikkaamaan kyynärpään, oikaisemaan toisen luun neulalla ja laittamaan toisen luun paikalleen. Naula poistetaan ehkä vuoden päästä. Helpoimman kautta ei siis menty mutta kuntoon käsi nyt saatiin. Enää pitää toivoa että neljä viikkoa kipsissä riittää ja haavakin paranee kipsin alla hyvin. 

Saimme luvan lähteä kotiin jos kiputilanne sen sallii. Hetken kuullostelimme neidin kipua ja lääkkeen tarvetta ja totesimme että voimme lähteä. Yöllä pääsisi takaisin jos kipu yltyisi mahdottomaksi. Pakkasimme tavarat ja lähdimme vaihtamaan vaatteita. Neiti halusi katosmaan kaloja ja näin tehtiin. Emme millään meinanneet päästä lähtemään kun kalat oli niin ihania. 

Kotiin päästyämme äitini oli jo tullut, siskoni oli hakemassa pikkuneitiä ja isommatkin tytöt oli kotona. Pystyin vihdoin rauhoittumaan ja vähän rentoutumaan. Tuleva yö kuitenkin pelotti - mitä jos käsi olisi kovin kipeä? Pelkoni osoittautui aiheettomaksi ja yö sujui hyvin muutamista herätyksistä huolimatta. Aamulla lähdin apteekkiin hakemaan lääkkeitä ja käymään kaupassa. Apteekista ilmoitettiin että toinen lääkärin kirjoittamista lääkkeistä on tukusta loppu ja sitä saa vasta syyskuun lopulla. Korvaavaa tuotetta ei ole mutta vastaava löytyy eri muodossa. Päädyin ottamaan riskin että en saa lääkkeistä korvausta vakuutusyhtiöltä. Olihan kipu kuitenkin hoidettava. 

Kaupalla ollessani kävin viemässä muovit kierrätykseen enkä saanutkaan enää takakonttia kiinni. Lukko ei vain enää toiminut ja takaluukku jäi auki. Kaikessa väsymyksessä ja stressissä tämä oli jo liikaa. Tuntui etten enää jaksaisi yhtään takaiskua. Loppupäivä sujui ongelmitta ja rauhassa. Miehen tullessa illalla kotiin aukesi taas kyynelhanat ennen nukkumaan menoa. En saanut sanotuksi hänelle muuta kun "Meillä on ollut ihan p*ska viikko"

Nyt sunnuntaina kaikki näyttää jo paljon paremmalle. Olen edelleen väsynyt mutta lähes kaikki harrastus ja hoitojutut on saatu järjestykseen. Nyt vain eletään neljä viikkoa vähän haasteellisemmissa olosuhteissa. Neidin kivut on hävinnyt nopeasti eikä särkylääkkeitä enää tarvita maksimimäärää. Jonkin verran hän on jo oppinut toimimaan yhden käden kanssa ja mielikin on jo paljon parempi. Monta harmistusta päivään kuitenkin mahtuu kun kaikkea ei pysty eikä saa tehdä. Tramppa houkuttelisi kovin ja pyörälläkin haluttaisi ajaa. Itkuhan siitä tulee kun kerrotaan ettei nyt voi. Äidin huoli on pienempi päivä päivältä vaikkakin joka hetki tulee mieleen uusia vaaranpaikkoja ja tilanteita joissa voi käydä jotain. Päivä kerrallaan, neljä viikkoa eteenpäin. 

Olen kovin kiitollinen että meidät vietiin Uusi Lastensairaalaan hoitoon. Sen lisäksi että sairaala on hieno on joito laadukasta ja henkilökunta mukavaa. Kiitos ULS! Tämä oli pieni seikkailu meille kaikille.