Kello lähentelee puoltapäivää, mie ja lapset ollaan yöpaidoissa enkä ole tehnyt muuta kuin juonut aamukahvin. Ulkona sataa lunta, lisää lunta. Eilen maahan oli kertynyt liki 20cm eikä kukaan vaivautunut tekemään lumitöitä.
Minua ei huvita, olen täysin lamaantunut. Onneksi huomenna on keskiviikko ja saan edes jotain tietoa.
Eilen itkin 45min psykologilleni tätä tilannetta. Kyllähän se vähän helpotti.

Pikkuneiti voi huonosti! Itkeskelee pitkin päivää ja valittaa että rintaan sattuu. Raukalla on ruokatorvi kipeä. Pitänee aloittaa lisälääkitys jotta saa tilanteen rauhoittumaan. On järkyttävää kuunnella kun toinen yskii ja kakoo, kiljuu ja pyörii lattialla. Oksentanut ei (vielä) ole ja toivon ettei oksennakaan.

Esikoinen sai allergisen reaktion (ihottumaa ja mahakipua) ilmeisesti raa'asta porkkanasta.

Ajatukset vähän harhailee mutta koettakaa pysyä mukana...

Eilen mietin että minkä vuoksi mie olen taistellut? Miksi olen yrittänyt selviytyä päivästä toiseen jaksamiseni kustannuksella? Miksi olen yrittänyt pelastaa perheeni jottei se hajoa? SIksikö että he ovat tukenani jos saan huonoja uutisia?
Miksi minä? Tämäkö on palkkio siitä että olen uurastanut ja väkisin pysynyt tässä maailmassa? Olisiko ollut sama luovuttaa jo aikaisemmin?
En tosiaankaan ole taistellut jotta voin vastaanottaa uutisia jostain vakavasta. Olen taistellut että meidän elämä olisi parempaa!
Olen tähän asti ajatellut että jokainen saa sen minkä jaksaa kantaa. Nyt en ole enään varma. En tiedä jaksanko enään jos uutiset on huonoja. Jaksanko taistella mahdollisesti elämästä?