Tyttäreni istui minua vastapäätä keittiön pöydässä ja söi banaania. Banaania jonka oli saanut vaikka iltapala oli uhattu jättää antamatta. Olin itkenyt ja katsellut kun tyttö makasi lattialla ja itki, kuinka isäntä vei tytön jäähylle ja kuinka toinen itkusilmässä pyytää halaten anteeksi.
Istuimme päydässä ja juttelimme tapahtuneesta. Sovimme että syötyään hän menee hammaspesulle ja nukkumaan. Ei huutoa, ei kiukkua, ei kitinää. Tytön istuessa vessassa tunsin piston sydämessäni häntä katsoessani. Hän on niin kaunis! Niin pieni ja niin viaton. Hänen suuret siniset silmät ja vaaleat hiukset... Kuinka hänelle voi olla vihainen? Kuinka voin toisinaan tuntea lähes inhoa häntä kohtaan? Kuinka hän voi edes tehdä mitään pahaa? Tai käyttäytyä huonosti?

Pöydällämme pyörii paperille tulostettu kuva pikkuneidistä ph-mittari naamassa. Sydäntäni riipaisee joka ainoa kerta kun näen tuon kuvan! Minulle tulee tarve halata, paijata ja silittää. Tunnen suunnatonta tuskaa, pettymystä ja riittämättömyyttä. Tytön katse on surullinen vaikka ilme on rauhallinen. Tuo sama katse tavoittaa minut toisinaan vieläkin. Miksi en voinut auttaa? Miksi en osannut hoitaa hänen kipujaan? Miksi en osaa vieläkään auttaa?

Minulla on ihanat lapset! He tekevät ihania asioita ja osaavat olla todella hellyttäviä. Mikä minussa on vialla kun en näe sitä? Kun en osaa nauttia niistä ihanista hetkistä?

Kerron esimerkin josta tajusin että en osaa arvostaa niitä ihania asioita.
Kerroin eräälle henkilölle meidän aamuista. Kuinka tytöt nousee katsomaan pikkukakkosta ja mie jään sänkyyn torkkumaan. Tyttöjen tullessa herättelemään pyydän heitä etsimään minun tossut. Menen peiton alle piiloon ettei valo häikäise ja työnnän peiton alta vain yhden jalan kerrallaan esille. Tytöt laittavat minulle tossut jalkaan ja sammuttavat valot. Hetken venyteltyäni (ja ehkä köllittyäni tyttöjen kanssa) nousen keittämään kahvia ja laittamaan aamiaista. Näin alkaa hyvä aamu ;)
Henkilö jolle kerroin tätä totesi "Sinulla on ihanat lapset"
Voi kuinka se lämmitti sydäntä ja mieltä! Se sai minut tajuamaan kuinka ihanat minun lapseni oikeasti ovat! Kuinka ihanaa minun elämäni on (tai ainakin pitäisi olla).

Huomaan sortuvani jälleen hellimään vain pikkuneitiä. Pikkuneitiä joka on kivulias ja huonovointinen lähes pitkin päivää! Esikoista sattuu saatan todeta "voi voi" ja hätäisesti puhaltaa. En siis tietenkään silloin, jos oikeasti sattuu pahasti, mutta esikoisella on raivostuttava tapa saada järkyttävä huuto aikaiseksi pikku kolhusta. Jos pikkuneitiä sattuu otan syliin, halaan, paijaan ja suukottelen. MIKSI??!!?? Miksi en voi ottaa esikoista syliin? Halata? Paijata ja suukottaa? Miksi torjun hänet ja hänen tunteensa kun olen väsynyt tai stressaantunut? Ei ole hänen vikansa että pikkuneiti oireilee. Ei ole hänen vikansa että pikkuneidillä on refluksi ja miljoona allergiaa. Ei ole hänen vikansa jos mie olen väsynyt (tai no ehkä se vähän on :b)

On pelottavaa huomata itsessään samoja tunteita, tapoja ja tekoja kuin puolitoista vuotta sitten. Puolitoistavuotta sitten kun olin valmis jättämään perheeni. Kun olin valmis pakkaamaan tavarani jotta saisin apua. Minun pitää ajatella positiivisesti. Minä tunnistan nuo tunteet ja mie voin tehdä niille jotain ennen kuin ollaan taas tuossa pisteessä. Kysymys kuuluu vain: Onko minulla voimia siihen?