Istun sohvalla imettämässä pienintä tyttöäni. Tuijotan tyhjyyteen ymmärtämättä lainkaan mitä ympärilläni tapahtuu. Seinäkello tikittää taustalla ja lapset tuhisee sängyissään. Silmiä kirvelee, hengittäminen on raskasta - keho tuntuu painavan tonneja enkä voisi kuvitellakaan noukkivani leluja lattialta saati tyhjentäväni täyttä biojäte astiaa. En vain jaksa. 

Meidän elämä on ollut helppoa viime aikoina - vaikkakaan se ei ole ollut sitä aina. Pikkuneidin ollessa pieni en voinut kuvitellakaan että elämä vauvan kanssa voisi olla tällaista. Vauva nukkuu yöllä yleensä heräämättä, enkä ala valittamaan yhdestä tai edes kahdesta herätyksestä. Vauva ei juuri itke - mutta nauraa senkin edestä :D 

Eilen kävimme sanomassa hyvästit allergialääkärillemme ja jatkossa menemme vain pakon sanelemana yksityiselle. Vakuutuksen hinta ei kata enää hoitokuluja joten sen pitäminen ei kannata. Tilanne on siis loistava kaikin puolin.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa enemmän ajatuksia jaksamisesta ja väsymyksestä mutta ne ovat nyt kaikki kaikonneet... Mietin pala kurkussa niitä pieniä joiden äiti julmalla tavalla päätti heidän kohtalostaan. En puolustele - eikä teko millään tapaa ollut hyväksyttävä tai oikeutettu - mutta ymmärrän. Ymmärrän pelottavan hyvin ja tajuan kuinka onnekas olen. Minä selvisin ilman peruuttamattomia vahinkoja, perheeni on kasassa ja nyt saamme nauttia pienestä ilopilleristä. Riipaisi kyllä rinnasta kun esikoinen sanoi "luulin ettei vauvat osaa nauraa". Se kuvastaa raadollisen hyvin hänen kokemustaan ja muistojaan muutaman vuoden takaa.