Aamusta varasin itselleni ajan ultraan koska epäilin onko kaikki hyvin. Päivän aikana en oikein osannut tehdä mitään, mietin vain vaihtoehtoja mitä vastaan voi tulla. Hermoilin ja jopa jännityksestä oksensin ennen lähtöäni.
Ajelin kohti lääkärikeskusta ja kävin kaupassa matkalla. Yritin olla rauhallinen ja pitää ajatukset muualla.
Lääkäri oli myöhässä ja jouduin odottamaan. Odotin ja aloin jo hermostuakin, kun lääkärin huoneesta edellinen potilas tuli itku silmässä ulos. Kohtasin hänen katseensa ja tiesin että hän oli kuullut sen mitä miekin pelkäsin.

Vihdoin oli miunun vuoroni ja kerroin miksi oli mennyt. Lääkäri aloitti ultran ja siinä vaiheessa miulla tuli jo epäilyksiä kun hän ei sanonut mitään vaan selvästi etsi jotain. Lopulta kuulin hänen sanovan "En löydä raskautta"
Ei tuntunut juuri missään. Lääkäri vielä näytti ultralla että vasemmalta olen ovuloinut ja siellä on keltarauhanen, raskaus on siis alkanut. Kohdussa oli jotain omituista mutta ei selvää alkiota.

Keskusteltiin jatkosta ja varasin uuden ajan kahdenviikon päähän. Lääkäri antoi vielä hippusen toiveita kun kysyin olisiko mahdollista että vauva olisi pienempi kuin kuukautisista laskettuna, kiertoni oli nimittäin aika pitkä. Sain vastauksen kyllä. On mahdollista että ultrassa ei näy jos alkio on alle 6. viikkoa ja näin voisi olla. Sovimme että menen siis kahden viikon päästä uudestaan jokatapauksessa. Jos vuoto alkaa on hyvä tarkastaa että kohtu on tyhjentynyt ja jos ei ala on hyvä katsoa löytyykö elävä alkio vai ei.

Rauhallisin mielin ja toiveikkaana ajelin kotiin. Kerroin miehelle uutiset joihin hän ei juuri reagoinut - tyypilliseen tapaansa. Laitoin tytöt nukkumaan ja söin muutaman leivän.

Sitten se iski! Järkyttävä kipu! Ensin luulin että se on suolistoperäistä ja ravasin vessassa - turhaan. Kipu meni niin järkyttäväksi että makasin lattialla kippurassa ja uikutin. Olen synnyttänyt kaksi lasta luomuna, ilman mitään lääkkeitä ja tämä oli ehdottomasti pahempaa. En voinut istua, en maata, en seistä mutta en oikein liikkuakaan. Kipu sai miut voimaan pahoin - oksensin useita kertoja. Yritin ottaa kipulääkkeitä, jopa panacodia jota kaapista löytyy, mutta ei mikään pysynyt sisällä. Yritin helpottaa kipua menemällä lämpimään suihkuun, mutta turhaan. Reilu tunti kivun alkamisesta aloin vuotaa. Huikkasin miehelle makkariin "se oli siinä, vuodan verta" En saanut juuri minkäänlaista vastausta, taisi tokaista "aha"

Se siitä sitten. Minun toivoni on nyt menetetty ja odotan vain että tyhjenee luonnollisesti tässä kahdessa viikossa.

Valvoin lähes koko yön tai sen minkä nukuin nukuin levottomast, kipua on edelleen ei onneksi niin pahana. Ja pahaolokin on... YÖK!
Illalla istuin tässä koneella ja juttelin useamman kaverin kanssa fb:n kautta. Kyynelet virtasi mutta sain onneksi jakaa ajatuksiani.

Pohdin myös miten kertoa esikoiselle että vauvaa ei tulekaan?!
Hänhän tiesi asiasta kun kuuli minun kertovan äidilleni. Toinen oli niin innoissaan ja mietti nimiä ja muuta. Hän tiesi eilen miksi menin lääkäriin ja illalla vain sanoin kaiken olevan kunnossa.
Aamulla sitten itkusimässä yritin hänelle selittää ettei vauvaa nyt tulekaan. Kyllä kai hän sen ymmärsi ja onneksi ei alkanut itkemään, sitä mie en ehkä olisi kestänyt. Itken täällä muutenkin jatkuvasti, mutta onneksi esikoinen jo tajuaa miksi kun selitän.

Vaikka olin varautunut myös huonoihin uutisiin eilen ei tämä silti ole helppoa... Pitkään plussan jälkeen olin epävarma ja epäilevä ja tein ainakin 7 testiä ennen kuin uskalsin alkaa luottaa että olen raskaana. Ja juuri kun aloin luottaa siihen, ajatella että meille tulee vauva niin sitten kaikki romahtaa! Tämä ajoitushan olisi ollut ihan liian täydellinen. LA ennen kuin kuopus täyttää 3v. ei olisi tarvinut laittaa tyttöjä hoitoon ja palata töihin... Kaikki olisi mennyt juuri kuten olisin halunnut. Mutta ei! Kaikkea ei voi saada!

Ja se siitä kohtalosta!!! Eilen vielä uskoin että näillä miun ja työkaverini raskauksilla oikeasti olisi voinut olla jokun tarkoitus tai yhteys tai jotain... MIksi mie joudun taas kokemaan tämän? Juuri kun miun elämä alkoi olla raiteillaan. Pääsin irti masennuslääkkestä ja tulevaisuus näytti hyvälle. Nyt kaikki on taas auki!
Tiedän että monet kokee tämän monia kertoja enemmän kuin mie ja monta kertaa peräkkäin vuosi tolkulla. Ei se silti oloa helpota...