Talo on hiljainen vain pieni tuhina kuuluu lastenhuoneesta. Lapset nukkuu, isäntä on tallissa ja mie vietän aikaa viinilasin kanssa. Takana  on työpäivä joka vei kaikki voimani. Takana on monta rankkaa viikkoa jotka ovat väsyttäneet minut näännyksiin. Projektityöni on valmis, vain esitys materiaali puuttuu. Kohta se on ohi ja voin sanoa suorittaneeni valmennuksen. En vain usko itseeni - siihen että se johtaisin mihinkään.

Tunne kuinka kyynelet täyttää silmäni, sydän hakkaa ja hengittäminen vaikeutuu. En jaksa tätä enään. Hymyilen harvoin kotona, huudan ja hermostun. Ahdistun eikä minua huvita tehdä mitään. Haluaisin vain pois, hetkeksi pois tästä kaikesta.

Töissä joudun valitsemaan huolella jokaisen sanani. En vain voi olla rennosti oma itseni. Pelkään jatkuvasti että joku suuttuu tai loukkaantuu. Kotona pitäisi jaksaa vielä siivota, pyykätä, laittaa ruoat ja olla perheen kanssa. En jaksa. En tiedä mitä tehdä.

Olen yksin, kovin yksin. Halaus ei tunnu miltään, nauraminen on vaikeaa. En osaa enään nauttia hetkistä ja elämästä. Olen vajoamassa sinne pimeyteen jossa olin vuosia. Josta on niin kovin vaikea päästä pois kun voimia ei ole.

On vain pakko jaksaa, pakko jatkaa tätä elämää. Aamulla on lähdettävä töihin vaikka on sunnuntai. Miksi tämä on taas niin vaikeaa? Mikä tämän korjaa? Kuka auttaa minua jaksamaan?