9.5.2012 Tulevaisuuden palaset loksahti kohdalleen. Raskaustesti näytti positiivista eikä minun enään tarvinut murehtia tyttöje hoitoonviemistä ja omia työkuvioita. Kaikesta pahoinvoinnista ja muusta huolimatta olo oli seesteinen ja rauhallinen.

22.5.2012 kävin ultrassa ja jouduin ottamaan huomioon myös vaihtoehdon ettei vauvaa tulekaan. Siitä alkoi taival joka tuntuu enemmän unelle kuin totuudelle.

30.5.2012 ensimmäinen käynti kättärin polilla ja epäilys kohdunulkoisesta raskaudesta. Ilta kotona meni kauhun sekaisissa tunnelmissa. Päässä pyöri kysymyksiä:
Alkaako kipu?
Alkaako vuoto?
Osaanko soittaa ambulanssin ajoissa jos tarvii?
Tajuaako mieheni tilanteen jos oikeasti olen hengen vaarassa?
Miksi tämä tapahtuu minulle?

31.5.2012 olen jälleen kättärin päivystyksessä. Ilman tutkimuksia minut lähetetään osastolle odottamaan leikkausta.

Siinävaiheessa elämäni heitti kuperkeikkaa. Elin tunnin tai jopa minuutin kerrallaan. Pelkäsin enkä halunnut ajatella tulevaa. Kaikki tapahtui niin äkkiä.

Tuosta aamusta on tänään kaksi viikkoa aikaa. Fyysisesti alan olla kunnossa, mutta henkisesti olen romuna. Salaa toivon että uusi raskaus alkaa mahdollisimman pian, mutta jokin päässäni kieltää toivomasta liikoja ja valmistautumaan töihinpaluuseen. Jo pelkkä ajatus kuristaa kurkkua ja saa hengittämisen vaikeaksi.
Kaikki on auki, kaikki voi vielä muuttua.

Olen kuin pieni lautta suuressa meressä vailla ohjausta. Olen täysin tuuliajolla enkä tiedä miten pääsen määränpäähäni. Jos edes tiedän mikä on määränpääni.
Eilen hetken mielijohteesta lähetin työhakemuksen. Lähetettyäni sen kaduin jo syvästi. Katselin myös opiskelupaikkoja mutta turhauduin kun en jaksanut keskittyä niihin teksteihin kunnolla.

En tiedä mitä haluan tai mitä tulevaisuudelta odotan. Elän päivästä toiseen miettien vauvaa, omaa kroppaa ja ahdistuen ajatuksesta että pitäisi lähteä töihin.

Tyttöjen allergiat ovat ihan retuperällä, koska en jaksa enkä pysty nyt tarttumaan niihin. Molemmilla on outoja oireita vaikka ruokavalio ei ole muuttunut. Syytän heinien siitepölyjä mutta en jaksa panostaa jotta saisin tytöt oireettomiksi. Pikkuneiti heräilee öisin ja on väsynyt, esikoisen silmät on punaiset kun pienellä pirulla, vessassa ravataan jatkuvasti, peput punoittaa ja ilmeisesti olo on muutenkin hankala.

Minun uskoni siihen, että "jokainen saa sen minkä jaksaa kantaa", alkaa horjumaan pahasti. Juuri nyt minusta tuntuu etten todellakaan jaksa tätä kaikkea.

Ehkä tämä hiukan helpottaa isännän loman alkaessa. Jos mie ensi viikon kestän...