Eilen jäi pulputtamiset väliin en jaksanut enään kirjoittaa kun koko päivän olin laittanut tyttöjen vaatteita myyntiin. Huh oli siinäkin urakka! Nyt vain toivotaan että joku ostaa niitä pois jottei työ ollut turhaa ;)

ILOISIA UUTISIA

Tänään oli ensimmäinen aamu pitkään aikaan kun pikkuneiti heräsi hyväntuulisena. Pidemmän aikaa on aamut olleet jo kitinää. Neiti herää aamulla huutaen, aloittaa heti maidonvinkumisen ja kitisee pitkin aamua. Ei tänään!
Muutama päivä on mennyt niin että neiti on valittanut kipua rinnassa, kurkussa ja korvassa. Tämä ei kuitenkaan ole jatkuvaa vaan selvästi tulee kipukohtauksia. Toissapäivä oli pahin kun kesken leikin alkoi lohduton huuto (luulin aina että esikoinen on satuttanut) ja toinen piteli rintaansa. Ruokapöydässä piti kättä kaulallaan kun söi ja kokoajan oli hikka.
On neiti siis selvästi ollut kivulias!


KITINÄ - ONKO MITÄÄN RAIVOSTUTTAVAMPAA?

Illalla mietin päivän tapahtumia. Esikoinen on ollut TODELLA kiukkuinen monta päivää! Leikkii hetkittäin ihan kiltisti ja on hyväntuulinen mutta auta armias jos jokin menee toisin kuin hän haluaa! Siitä tulee huuto, itku ja järkyttävä kitinä. Miun hermoni ei kestä jatkuvaa kitinää, varsinkaan jos se on ihan turhanpäiväistä. Vaikka minulla olisi kuinka hyvä päivä, kitinällä sen kyllä saa pilattua. Kitinä herättää minussa myös niitä pelottavia sietämättömiä tunteita lastani kohtaan. Kuohuva inhon ja raivontunne saa miut usein pysähtymään ja keräilemään itseäni.
Surukseni huomaan että esikoisen kitinä saa aikaan aivan erilaisia tunteita kuin pikkuneidin kitinä. Liekkö syynä vauva-ajan kipuitkut ja huonon olon ilmaisu. Pikkuneiti kun kitisee minulle tulee tarve lohduttaa, tarve ottaa syliin, paijata ja halata. Ahdistun koska en pysty helpottamaan tuota oloa, olen avuton.
Nämä on niitä tunteita ja eroja joita en haluaisi olevan. Olisin tyytyväisempi itseeni jos raivostuisin myös pikkuneidin kitinästä tai jos esikoisen kitinä saisi aikaan tuon halaustarpeen. Nykyään tuo ero ei ole ehkä ihan noin mustavalkoinen. Pystyn suuttumaan myös pikkuneidille, jota en aikaisemmin ole pystynyt tekemään.

JANKUTUS

Toinen ehkä maailman ärsyttävimmistä asioista on jankutus! Esikoisella on pahatapa jankuttaa samaa asiaa sataan kertaan. Esimerkkinä hän pyytää vettä eikä saa sitä juuri sillä sekunnilla. Välittömästä alkaa ääni kohoamaan ja alkaa se jankutus "äiti anna vettä, äiti kuulitko haluan vettä, äiti vettä!" kunnes hän lopulta lähes huutaa. Ja vaikka hänelle heti alkuun vastaisi "odota hetki" ei se estä tuota jankkaamista. Jankutus saa minut raivonpartaalle ja saatankin äkisti ärähtää vastauksen.
Pikkuneiti kun ei osaa vielä kovin hyvin puhua ei hän kovin usein jakuta. Toisinaan kyllä.
Jankutus saa minussa aikaan myös reaktion jota en voi itsekään sietää. Sulkeudun itseeni ja ajatuksiini ja olen kuin en kuulisi mitään. Tämähän ei tilannetta paranna vaan yleensä pahentaa ja pahasti.


TULEEKO MUILLE KOSKAAN SELLAINEN OLO?

Esitän kysymyksen tuleeko muille koskaan sellainen olo että lapsi tuntuu aivan vieraalle?
Minulle tulee toisinaan ja se on pelottavaa. Viime kesänä oli pitkä jakso niin että esikoinen tuntui aivan vieraalle. Hänen käytöksensä oli vierasta, en osannut tulkita hänen tunteitaan ja jopa häntä katsoessani en tuntenut häntä. Se oli pelottavaa, ahdistavaa ja surullista. Kuinka oma lapsi jonka kanssa on lähes 24h vuorokaudessa voi tuntua niin vieraalle? Tämä ajatus saa aikaan puristuksen rinnassani ja kyynelet silmiini.
Tuo tunne ei ole elämästäni hävinnyt. Se ei onneksi ole läsnä enään jatkuvasti. Se on pelottava koska se voi tulla koska tahansa. Kesken arkisten askareiden tai ihanimman sylittelyhetken. Kesken raivarin tai iloisen leikin. Nykyään tuo tunne saattaa kohdistua myös pikkuneitiin. Sitä säikähtää niin ettei osaa jatkaa normaalia toimintaa. Sitä lasta jää vain tuijottamaan ja etsimään sitä tuttua jota ei sillä hetkellä jostain syystä löydy. Se on tunne jota en koskaan haluaisi tuntea, jota en uskonut olevan olemassakaan.
Onko minussa jokin vika kun tunnen noin? Torjunko lapsiani jotenkin? Mitä tämä on?