Istun keittiön pöydän vieressä. Talo on hiljainen, ulkona on lähes pimeää. Kädessäni on nenäliina ja silmäni täyttyvät kuumista kyynelistä. Päässäni pyörii ajatu siitä etten riitä ja sisälläni velloo tuo musta reunaton aukko joka imee sisäänsä kaiken. Ahdistus painaa rinnassa enkä saa itkua loppumaan. Tunnen itseni arvottomaksi ja hylätyksi. En riitä lapsilleni, en miehelleni enkä täytä vanhempieni toiveita. Jo nuoruudessani kamppailin tämän tunteen kanssa. Sisarukseni olivat (ja ovat edelleen) minua parempia. En koe olevani hyvä missään tai riittäväni kenellekään.

Olen tehnyt kaikkeni. Olen yrittänyt olla hyvä äiti, hyvä puoliso ja hyvä ystävä. Olen kuitenkin kuunnellut myös itseäni enkä tavoitellut täydellisyyttä jakasmiseni rajoilla. Se ei riitä. En tiedä mitä miulta halutaan, mihin minun pitäisi pystyä. En vain jaksa ja pysty kaikkeen - en ainakaan yksin. Tiedän ettei minun tarvitse aina kaikkia miellyttää. Haluaisin vain joskus tuntea itseni halutuksi, hyväksi ja riittäväksi juuri tällaisena kuin olen.

Yritän rauhoittua ja kömmin takaisin sänkyyn. Isäntä on kääntänyt minulle selkänsä mutta päätän silti halata ja suukottaa. Pelkään torjuvaa murahdusta tai jäätävää huomiotta jäämistä. Pelkoni osoittautuu turhaksi kun saan lämpimän halauksen ja hellän hyvänyön suukon. Asia ei ole käsitelty, en tiedä miksi isän on pettynyt. Hän ei puhu sanoo vain "ei siitä ole ennenkään ollut hyötyä". Tuntuu pahalle mutta vähän paremmalle kuin aiemmin. 

Yö on levoton. Neiti näkee painajaisia ja vauva kitisee. Itse nukun levottomasti peläten hetkeä jolloin vauva ei enään nukahda uudestaan. Pelätty hetki koittaa 5.30. Vaikka lämmitän maitoa en saa enään mennä nukkumaan - on siis aamu. Illan itkemisestä silmät turvoksissa raahaudun alakertaan. Kahvia - pakko saada kahvia. Isäntä nousee kuuden maissa ja jännityksellä odotan hyvän huomenen toivotusta. Pyytäessäni saan halauksen ja suukon sekä hellän läppäsyn takamukselle. Isäntä on leppynyt - ainakin osittain.