keskiviikko, 28. elokuu 2019

Stressin poikasta

Neidin tapaturmasta on kulunut viikko ja pahin stressi alkaa varmastikin helpottaa. Elämä alkaa kaikinpuolin näyttämään helpommalle ja tyttö on oppinut hienosti toimimaan yhdellä kädellä. Kivut ovat lievittäneet odotettua nopeammin eikä säännöllistä lääkitystä enää tarvita. Neidillä näyttää siis kaikki olevan hyvin - mitä nyt harmittaa kun asioita ei saa eikä voi tehdä. Trampalle olisi NIIIIN ihana mennä mutta EI. 

Olemme olleet nyt kahtena päivänä tutustumassa päiväkotiin, lähinnä pikkuneidin ryhmässä. Molempina päivinä neiti on kyllä omassa ryhmässään käynyt ja tänään leikki pihalla yli tunnin. On ihana nähdä että hänen pelkonsa yksin jäämisestä oli turha. Ryhmä on hänelle tuttu, hän oli samassa ryhmässä ennen pikkuneidin syntymää, monet lapsista on tuttuja ja helposti keksi tekemistä jossa käsi ei ole vaarassa. 

Itse sensijaan olen kauhusta kankea ja jatkuvasti kieltämässä, varoittamassa ja pelkäämässä, että jotain tapahtuu. Lääkärin ohjeen mukaan mitään rasittavaa ei saa tehdä mutta mitenkäs kiellät 5 vuotiasta juoksemasta?! Neiti kun ei muutenkaan ole rauhallisimmasta päästä. Huomaan vahtivani neidin jokaista liikettä ja miettiväni jatkuvasti mitä kaikkea voi tapahtua. Miten selviän työviikoista?! Meneekö kaikki aikani vain ajatellessani miten neiti pärjää kätensä kanssa päiväkodissa?

Eilen olimme ensimmäistä kertaa tapaturman jälkeen crosfitsalilla. Lähtiessä neitiä itketti kun ei voi roikkua renkaissa ja puuhastella kuten ennen. Lohdukkeeksi otin ipadin mukaan jolla hän pelasi liki koko treenin ajan. Salille meneminen oli varmasti minulle hankalampaa kuin tytölle. Jouduin vastailemaan kysymyksiin miten minä ja tyttö voidaan, kertomaan tapahtuneesta ja kohtaamaan ne kaikki paikalla olleet ihmiset uudestaan. Hankalinta oli kohdata valmentaja joka ihanan sydämellisesti meitä auttoi, tuki ja tarjosi apuaan. En oikein osannut häntä kasvotusten kiittää. Olin kiitokseni lähettänyt hänelle jo muuta kautta. Silti jäi tunne että olisi pitänyt kiittää vielä kasvotusten.

Loppuviikosta huomasin kämmenissäni ihottumaa - stressi-ihottumaa. Vaarilleni, isälleni ja minulle tulee kaikille samanlaista ihottumaa kämmeniin aina kun stressaannumme pahasti. Koska viime viikko meni vähillä unilla on univelkaa edelleen. Vieläkin yöt on levottomia, neiti herää usein kolmen maissa ja valvoo tunnin, välillä huudelleen minua sängystään. Tämän jälkeen pikkuneiti herää, eikä ihmekään kun nukkuu samassa huoneessa. Huomaan olevani todella väsynyt ja neljän päivän päästä pitäisi mennä töihin. Kauhulla ajattelen miten tulen ikinä jaksamaan? Lisäksi kaikki viime viikolle suunnitellut asiat jäi tekemättä. En ole tarkastanut löytyykö tytöille sadevaatteet, vaatteita ei ole nimikoitu eikä tarhatossuja kaivettu laatikosta. Kaikki on siis ihan levällään enkä millään enää ehdi tehdä kaikkea mitä suunnittelin. No päivä kerrallaan ja siitä mistä aita on matalin ;)

sunnuntai, 25. elokuu 2019

Seikkailu rannalla ja metsässä

Viimeinen viikko on ollut rankka. Haasteellinen viikko alkoi jo viime perjantaina isännän lähdettyä reissuun. Tiesin hänen olevan viikon poissa ja palaavan kotiin vasta seuraavana perjantaina. Aloitin tämän kirjoittamisen lauantaina, mutta en millään saanut sitä päivässä valmiiksi.

Viikonlopulle oli suunniteltu paljon ohjelmaa. Ensin lauantaina kävimme sukulaisvauvan nimiäisissä Jyväskylässä ihan päiväreissulla ja sunnuntaina järjestin ystävilleni me&i- vaatekutsut meillä kotona. Kokopäivän kestänyt matka, juhlat ja monta sataa ajokilometriä olivat kohtalaisen uuvuttavat kaikille. Sunnuntai, vaikka olikin kiva ja viihdyttävä ystävien seurassa, vei paljon energiaa rankan matkustus päivän jälkeen. Maanantaina kävimme käynnistämässä kuluvan syksyn MLL perhekahvilatoiminnan ja ajelimme esikoista treeneihin. Tiistai alkoi jännittävällä käynnillä päiväkodilla ja lounaan jälkeen matkattiin tottuneesti crosfitsalille treeneihin. Viikko näytti siis alkavan tavanomaisena arkiviikkona. 

Treeneistä alkoikin loppuviikon seikkailu ja yksinäisen äidin selviytymistarina. Kesken treenin toiseksi pienin tyttäreni ryntäsi huutaen luokseni. Huomasin heti ettei hänen kätensä ollut kunnossa. Luulin hänen roikkuneen jossain ja kyynärpään olevan sijoiltaan. Hänen kyynärpäänsä menee sijoiltaan herkästi ja olen monesti joutunut loksauttamaan sen paikalleen. Valmistauduin ottamaan kädestä kiinni kääntääkseni sitä kun huomasin sen näyttävän oudolle. Käsivarressa pullotti jotain ja käsi näytti kummalliselle. Tässä vaiheessa valmentaja oli jo soittamassa ambulanssia paikalle. Hän oli nähnyt tytön tippuvan wallbollin päältä ja ottavan kädellä vastaan. 

Seuraavat puolituntia oli pitkää odotusta, jonka aikana yritin pitää kivuliasta lasta hereillä, kättä paikallaan ja miettiä mihin saisin pienemmän hoitoon. Yritin soittaa isälleni mutten saanut häntä kiinni. Ensihoitajien saavuttua laitettiin käteen lasta, annettiin kipulääkettä ja todettiin, että ambulanssilla lähdetään sairaalaan. Haalin kaikki tavarat kasaan samalla kun ensihoitajat taluttivat tyttöä ambulanssiin. Minulta kyseltiin tarvinko apua ja voisiko joku viedä autoni johonkin, vaikka meille kotiin. Totesin että auto saa jäädä salin parkkipaikalle, hoidan sen kotiin myöhemmin. 

Ambulanssissa laitoin siskolleni viestin ja hän soittikin piakkoin takaisin. Sovimme että hän soittaa kun pystyy lähtemään töistä ja lupasi auttaa lasten hoitamisessa. Matkasimme ambulanssilla Uuteen Lastensairaalaan päivystykseen - Rannalle. Lastensairaalan osastot on nimetty Muumilaakson paikkojen mukaan ja listalta löytyy mm. Meri, Ranta, Laakso, Tähti ja Avaruus. Rannalla (päivystyksessä) odoteltiin hoitajaa ja lääkäriä vuoron perään. Samalla yritin selvittää mihin saisin pienimmäisen hoitoon. Nälkäinen 1,5v ei ole mitään ihanneseuraa sairaalan päivystyksessä. Päivystyshuoneen liukuovi avautui näppärästi ja pikkuneiti sinkoili pitkin käytäviä karkuun. Itse yritin pitää hänet huoneessa, koska en voinut jättää loukkaantunutta lasta yksin huoneeseen. Ymmärrettävästi hän tarvitsi äitiä vierelleen, kun oli peloissaan ja kivulias. Jonkin ajan kuluttua isäni soitti ja sain hänet hakemaan pikkuneidin pois sairaalalta. Pieni oli hämmennyksestä sekaisin, kun kannoin hänet isäni autolle, sanoin pikaiset heipat ja palasin päivystykseen.  Myöhemmin päivällä siskoni kävi hakemassa pikkuneidin isältäni ja ajeli meille kotiin. Isommille tytöille olin laittanut viestin ja kertonut meidän olevan sairaalassa. Siskoni lupasi olla meillä aamuun asti jos tarvii ja anopin kanssa sain sovittua pienimäisen hoidosta seuraavalle päivälle - jos tarve vaatisi. 

Kädestä otettiin röntgenkuvat, joissa näkyi luun murtuma kyynärpään alapuolella. Lääkäri yritti suoristaa luuta ja onnistuikin siinä ihan hyvin. Käsi kipsattiin, otettiin uudet kuvat ja pääsimme kotiin. Saimme ajan seuraavalle tiistaille ja lähdimme matkaamaan kohti kotia. 9h päivystyksessä ilman ruokaa ja juomaa, kivuliaan lapsen kanssa olivat raskaita tunteja. Yöllä lähdimme taksilla sairaalalta kohti crosfitsalia, jossa autoni odotti meitä. Pääsimme kotiin puolilta öin ja painuimme samantien nukkumaan. Siskoni lähti yöllä kotiin jotta heidänkin aamunsa olisi helpompi. Yö jäi lyhyeksi mutta eihän meillä aamulla mikään kiire ollut. 

Söimme aamiaista rauhassa kun isommat tytöt lähtivät kouluun. Juttelin puhelimessa isäni kanssa ja suunnittelin peseväni pyykkiä koko päivän. Klo 9.20 puhelin soi. Soittaja oli Uusi Lastensairaalan ortopedi joka oli katsonut röntgen kuvia aamulla. Hän kertoi minulle että kyynärpäässä on jokin virhe asento ja meidän tulisi mennä takaisin sairaalaan - käsi pitäisi operoida leikkauksessa. Aloin järjestää pikkuneidille hoitajaa ja meille kyytiä sairaalalle. Sovimme isäni kanssa että menisimme ensin heille, hän veisi kanssani pikkuneidin anopille ja ajaisi meidät sairaalalle. Soitin siskolleni ja sovin että hän hakee tarvittaessa pikkuneidin taas anopilta ja hoitaa lapsia illan. Matkalla yritin perua esikoisen ratsastustuntia ja laitoin isoille lapsille viestin että olemme taas sairaalalla. 

Rannalle päästyämme meidät lähetettiin jälleen röntgeniin. Kuvat otettiin ja menimme odottamaan. Puhuin äitini kanssa puhelimessa kun hoitaja tuli kertomaan että pitäisi mennä uudestaan rontgeniin. Ihmettelin vähän kun edellisistä kuvista oli alle tunti, mutta hoitaja varmisti lääkäriltä ja kyllä - lisäkuvia haluttiin. Röntgenin jälkeen saimme tiedon että käsi todellakin pitää operoida leikkaussalissa mutta saisimme mennä muutamaksi yöksi kotiin. Leikkaussaleissa oli kovasti ruuhkaa ja saimme ohjeet palata perjantai aamuna klo 8 suoraan leikkausosastolle - Metsään. Juuri kun olimme lähtemässä lääkäri kiiruhti sanomaan että operaatio olisikin jo torstaina. Aamulla pitäisi olla Metsässä klo 8:00. 

Lähdimme jälleen taksilla isäni luokse hakemaan autoani jonka olin aamulla sinne jättänyt. Sieltä suuntasimme anopille hakemaan pikkuneidin ja pikaisesti syömään. Olimme taas kokopäivän olleet ilman ruokaa. Tyttö ei saanut syödä ja minä en päässyt poistumaan päivystyksestä. Kotimatkalla piti koukata vielä kauppaan ja apteekkiin vaikka kuinka väsytti. Ruuhkaisen ja hitaan matkan jälkeen apteekissa todettiin ettei lääkäri ollut edellisenä iltana kirjoittanut lupaamaansa reseptiä. Kipulääke piti siis vaihtaa toiseen jota sai ilman reseptiä. Olin jo niin väsynyt etten mieleni teki itkeä apteekissa. Kaupassa tapasin tuttuja jotka kyselivät kuulumisia enkä enää pystynyt pidättelemään itkua. Kauppareissu tehtiin siis kyynelet silmissä ja vauhdilla. Neljätuntia kestäneen kotimatkan jälkeen roahdin täysin. Iltkin valtoimenaan samalla kun yritin selvittää mihin taas seuraavana aamuna saisin pikkuneidin hoitoon. Piti myös selvittää kuka hoitaisi lapsia yön ja perjantai aamun jos me emme pääsisikään sairaalasta torstaina kotiin. Olin aivan loppu ja tuntui etten enää pysty ajattelemaankaan selkeästi. 

Siskoni tuli meille yöksi ja lupasi viedä pikkuneidin anopille aamulla ja hakea hänet sieltä iltapäivällä. Äitini (joka oli monen sadan kilometrin päässä mökillä) lupasi ajaa meille torstaina. Kaikki oli siis vihdoin järjestyksessä eikä minun tarvinut murehtia lapsien hoidosta. Viimeinen selvitettävä asia oli miten me pääsisimme tytön kanssa aamulla sairaalaan. Päädyin menemään omalla autolla - piti vain lähteä tarpeeksi aikaisin. Ruuhka on paha Helsingin keskustassa ja sairaalan parkkihalli Meri jossa potilaan omaiset saa ilmaisen pysäköinnin täyttyy nopeasti. Paikkoja on vain 100 joten piti mennä ajoissa jotta mahtui. Huonosti nukutun yön jälkeen lähdimme aamulla liikkeelle klo 6.40. Päivästä tulisi pitkä. En tiedä kumpaa jännitti enemmän - tyttö ainakin oli kovin rauhallinen. 

Olimme perillä 7:30 ja saimme helposti paikan Merestä. Ilmoittauduimme pääaulassa ja tyttö valitsi hahmokseen hämähäkin. Sairaalassa lapsi valitsee itselleen ns. avataren jolla hänet kutsutaan tutkimuksiin. Lasten nimiä ei käytetä tiloissa joissa muut sen kuulevat. Näin yritetään pitää potilassuoja hyvänä. Ilmoittautumisen jälkeen suuntasimme hissillä kohti Metsää - leikkaus- ja anestesiaosasto Leikoa. Olin varautunut odottamaan tiesinhän leikkauksen olevan päivystys leikkaus ja edelle saattaisi mennä muita potilaita. Yhdeksän jälkeen aamulla pääsimme käymään kävelyllä sairaalassa ja ihailimme katutasossa olevaa akvaariota. En meinannut saada tyttöä lähtemään kun hän olisi halunnut vain ihailla kaikkia niitä värikkäitä kaloja. Palasimme Leikoon jossa lääkäri kävi kertomassa toimenpiteestä ja vaihtoehdoista joilla korjaus toteutettaisiin. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut leikkaukseton nukutuksessa tehtävä toimenpide, toinen oli leikkaus. 

Kymmenen jälkeen pääsimme hoitajan juttusille ja vaihtamaan sairaala vaatteet - leikkausaika olisi klo 11. Aloin jännittää mutta yritin peittää sen tytöltä jottei hän hermostuisi. Asiat etenivät nopeasti ja vähän vaille 11 oltiin leikkaussalissa valmistautumassa nukutukseen. Tyttö alkoi selvästi hermostua - hän höpötti ja kikatti eikä meinannut nahoissaan pysyä. Jouduimme hetken odottamaan anestesialääkäriä ja tyttö oli aivan hepulissa. Klo11.03 minut ohjattiin salista takaisin odotustilaan ja kehotettiin menemään lounaalle. Tiesin että tyttö olisi nukutuksessa n. kaksi tuntia jonka jälkeen pääsisin hänen luokseen. Hoitaja sanoi että luultavasti lääkäri soittaa ensin ja sitten soitetaan heräämöstä johon saan mennä. 

Siirryin odotustilasta Viidakkoon jossa sijaitsee sairaalan kahvio. Ostin itselleni sämpylän ja kahvin, evääksi ottamani salaatin voisin syödä myöhemmin. Istuin kahviossa soittelemassa puheluita, vastaamassa viesteihin ja selvittelemässä erikaisia harrastus juttuja ja niiden maksuja. Syötyäni kävin hakemassa salaattini ja palasin kahvioon sitä syömään. Aika tuntui kuluvan hitaasti ja mietin mitä tekisin. Palasin Metsään, yritin lukea kirjaa ja neuloa, mutta ajatukset eivät pysyneet kasassa. Kello alkoi lähestyä yhtä jolloin tyttö oli ollut kaksi tuntia nukutettuna. Kukaan ei ollut soittanut ja minuutit alkoivat tuntua pitkille. Mieleen pyrki pelottavia ajatuksia leikkauksen kulusta ja siitä mitä siellä on voinut tapahtua. Mikä on voinut mennä pieleen ja miksi leikkaus kestää. Pitkien minuuttien jälkeen puhelin soi ja hoitaja pyysi minut heräämöön. Huokaisin helpotuksesta lähtiessäni matkaan. 

Saapuessani paikalle tyttö oli vielä kovin uninen mutta availi silmiä ja yritti vastailla kysymyksiini. Pikkuhiljaa hän alkoi heräillä paremmin ja sai mehua juotavakseen. Vietimme aikaa heräämössä neidin pelatessa pädillä pelejä. Sai hän mehujäätäkin ja "tosi hyvää" sämpylää kuten hän asian itse ilmaisi. Minua hieman huvitti - olihan neiti ollut melkein syömättä kolme päivää. Olisi varmaan syönyt pieniä kiviäkin jos muuta ei olisi ollut tarjolla. Lääkäri kävi kertomassa operaatiosta jossa he olivat joutuneet leikkaamaan kyynärpään, oikaisemaan toisen luun neulalla ja laittamaan toisen luun paikalleen. Naula poistetaan ehkä vuoden päästä. Helpoimman kautta ei siis menty mutta kuntoon käsi nyt saatiin. Enää pitää toivoa että neljä viikkoa kipsissä riittää ja haavakin paranee kipsin alla hyvin. 

Saimme luvan lähteä kotiin jos kiputilanne sen sallii. Hetken kuullostelimme neidin kipua ja lääkkeen tarvetta ja totesimme että voimme lähteä. Yöllä pääsisi takaisin jos kipu yltyisi mahdottomaksi. Pakkasimme tavarat ja lähdimme vaihtamaan vaatteita. Neiti halusi katosmaan kaloja ja näin tehtiin. Emme millään meinanneet päästä lähtemään kun kalat oli niin ihania. 

Kotiin päästyämme äitini oli jo tullut, siskoni oli hakemassa pikkuneitiä ja isommatkin tytöt oli kotona. Pystyin vihdoin rauhoittumaan ja vähän rentoutumaan. Tuleva yö kuitenkin pelotti - mitä jos käsi olisi kovin kipeä? Pelkoni osoittautui aiheettomaksi ja yö sujui hyvin muutamista herätyksistä huolimatta. Aamulla lähdin apteekkiin hakemaan lääkkeitä ja käymään kaupassa. Apteekista ilmoitettiin että toinen lääkärin kirjoittamista lääkkeistä on tukusta loppu ja sitä saa vasta syyskuun lopulla. Korvaavaa tuotetta ei ole mutta vastaava löytyy eri muodossa. Päädyin ottamaan riskin että en saa lääkkeistä korvausta vakuutusyhtiöltä. Olihan kipu kuitenkin hoidettava. 

Kaupalla ollessani kävin viemässä muovit kierrätykseen enkä saanutkaan enää takakonttia kiinni. Lukko ei vain enää toiminut ja takaluukku jäi auki. Kaikessa väsymyksessä ja stressissä tämä oli jo liikaa. Tuntui etten enää jaksaisi yhtään takaiskua. Loppupäivä sujui ongelmitta ja rauhassa. Miehen tullessa illalla kotiin aukesi taas kyynelhanat ennen nukkumaan menoa. En saanut sanotuksi hänelle muuta kun "Meillä on ollut ihan p*ska viikko"

Nyt sunnuntaina kaikki näyttää jo paljon paremmalle. Olen edelleen väsynyt mutta lähes kaikki harrastus ja hoitojutut on saatu järjestykseen. Nyt vain eletään neljä viikkoa vähän haasteellisemmissa olosuhteissa. Neidin kivut on hävinnyt nopeasti eikä särkylääkkeitä enää tarvita maksimimäärää. Jonkin verran hän on jo oppinut toimimaan yhden käden kanssa ja mielikin on jo paljon parempi. Monta harmistusta päivään kuitenkin mahtuu kun kaikkea ei pysty eikä saa tehdä. Tramppa houkuttelisi kovin ja pyörälläkin haluttaisi ajaa. Itkuhan siitä tulee kun kerrotaan ettei nyt voi. Äidin huoli on pienempi päivä päivältä vaikkakin joka hetki tulee mieleen uusia vaaranpaikkoja ja tilanteita joissa voi käydä jotain. Päivä kerrallaan, neljä viikkoa eteenpäin. 

Olen kovin kiitollinen että meidät vietiin Uusi Lastensairaalaan hoitoon. Sen lisäksi että sairaala on hieno on joito laadukasta ja henkilökunta mukavaa. Kiitos ULS! Tämä oli pieni seikkailu meille kaikille.

maanantai, 12. elokuu 2019

Lasten harrastukset

Näin syksyisin tulee usein mietittyä lasten harrastuksia kun ryhmiin ilmoittautumiset alkaa. Mikä on riittävä määrä? Onko pakko harrastaa jos lapsi ei halua? Pitääkö lapsen aina saada itse valita harrastuksensa kustannuksista ja käytännöstä huolimatta? Kuinka paljon vanhemmat voi vaikuttaa lapsen harrastus valintoihin?

Yhden lapsen harrastukset on helppo mahduttaa kalenteriin vaikka treenejä olisi useammatkin viikossa. Harvalla alakouluikäisellä kuitenkaan on jokaiselle viikonpäivälle harrastusta. Tällaisiakin toki löytyy ja rehellisesti sanottuna vähän säälin lapsia, joilla ei vapaa-aikaa ole ollenkaan. Olen vuosien saatossa huomannut että lasten harrastaessa samaa lajia/asiaa on aikataulut helpommin sovitettavissa yhteen. Otetaan esimerkkinä baletti jota vanhimmat tyttäret tanssi monta vuotta. Opisto oli suunnitellut aikataulut niin että eritasoiset ryhmät oli joko peräkkäin samana päivänä tai parhaassa tapauksessa samaan aikaan. Näin vapautui iltoja jolloin ei ollut harrastuksia. Nyt kun tyttöjen harrastukset on vaihtunut eikä laji ole enää kaikilla sama on aikataulutus huomattavasti haastavampaa. Yhden seuran aikataulut ja paikat osuu paremmin yksiin kuin kolmen seuran ja ratsastustallin. Lisäksi kun palapeliin lisätään miehen ja minun harrastukset alkaa päällekkäisyyksiä ilmaantua. Jokainen harrastus on eri paikassa, eri päivänä ja eri aikaan. Asuinpaikan sijainti toki vaikuttaa lasten kulkemiseen ja harrastuspaikkojen välimatkoihin paljonkin. Myös laji tarjonta vaihtelee kovin suuresti paikasta riippuen. 

Meiltä on matkaa joka paikkaan ja julkiset kulkuyhteydet on mitättömät. Omasta kunnasta ei juuri tytöille harrastusta ole löytynyt ja voimistelun sekä telinevoimistelun perässä on ajettava kymmeniä kilometrejä. Kun treeni matkaa ei lapsi voi kulkea yksin vaatii se vanhemmilta suurta panostusta.Tämä onkin yksi niitä asioita joiden kanssa olemme painineet monta vuotta. Olemmeko valmiita kuljettamaan lapsia pitkiä matkoja monta kertaa viikossa harrastukseen, josta he pitävät? Onko tämä se kohta jossa voimme tehdä päätöksiä lapsen puolesta ja kieltää harrastamasta? Itse en haluaisi kieltää, kun mieleinen harrastus on löytynyt. Toisaalta mielelläni tekisin iltaisin muutakin kun ajelisin ympäri uuttamaata ja kuluttaisin aikaa treenisalien aulatiloissa. Yritän suunnitella päiväni ja viikkoni niin että hyödynnän nuo ajat jotenkin. Käyn lenkillä, kaupassa tai hoidan muita asioita (joita siihen aikaan vielä voi hoitaa). 

Mutta kauanko tätä sitten kestää? Sanoisin ettei kauaa. Lapset kasvaa, mielenkiinnot muuttuu ja harrastukset vaihtuu. Mitä isommiksi he kasvavat sen enemmän he voivat liikkua omatoimisesti ja muutaman vuoden päästä voi vanhin jo alkaa suunnitella vaikka skootterin ostoa. Kohta isomma voi kuljettaa pienempä ja minun taakkani taas pienenee. 

No entäs sitten ne kustannukset? Olen tänä syksynä käyttänyt kaikki säästöni ratsastustuniten maksuun, kysynyt saisiko laskujen eräpäivää siirrettyä tai laskuja jaettua, jotta pystyn vielä viimeisen kuukauden elämään kotihoidontuella ennen ensimmäistä palkkaa. Jälleen yllätän miettiväni "kyllähän sitä yhden lapsen harrastukset maksaa" mutta mitäs kun niitä on neljä? Syksyisin ja vuoden vaihtuessa (kauden vaihteessa) harrastus maksuja kertyy huomattavan suuri summa, kun monet kaudet tulee maksaa kerralla kokonaa. Vuositasolla hinnoista puhumattakaan. Nopealla summittaisella laskutoimituksella pääsen summaan 4400€ eikä pienimmäinen harrasta vielä mitään. Me olemme vieläpä valinneet harrastuksia myös kustannusten puitteissa eikä kalleimpaan joukkueeseen ole ollut mahdollista mennä.

Alan ymmärtää keskusteluja lasten harrastusten hinnoista ja siitä kuinka se estää vähävaraisia harrastamasta. Me olemme pystyneet kustantamaan lasten harrastukset vaikka välillä onkin tehnyt tiukkaa. Olen säästänyt sitten jossain muussa ja tinkinyt omista menoistani. Tiedän että kurinalaisempi säästäminen ympäri vuotta helpottaisi asiaa suunnattomasti ja se onkin alkavan lukukauden haaste, jonka aion ottaa vastaan. 

Kaikesta tästä huolimatta haluan kannustaa lapsiani harrastamaan. He ovat kaikki valinneet liikunta harrastuksen, heille mieleisen lajeista joista minulla ei ole minkäänlaista tietoa tai kokemusta :) 

torstai, 8. elokuu 2019

Suurperhe show on valmis syksyyn

Olen monesti miettinyt että pitäisi elvyttää tämä blogi ja aloittaa kirjoittaminen uudestaan. Aikaa vain ei tunnu löytyvän vaikka olen taas 1,5 vuotta ollut kotiäitinä. Meillä on nyt virallsiesti suurperhe kun lapsia on neljä - neljä ihanaa tyttöä :) 

Nyt tuntuu että kirjoittamisen tarve on suuri ja mietin jo uuden blogin aloittamista ihan uudelta pohjalta. Se tuntui kuitenkin liian haastavalle ja liian raskaalle. Elämä on taas kääntämässä uutta sivua tulevaisuuteen ja siihen valmistautuminen alkaa selvästi näkyä mm. yöunien pituudessa ja laadussa. 

Olen vuosien varrella jättänyt paljon vanhaa ja tuttua taakse samalla saaden elämääni paljon uutta ja ihanaa. Neljäs tyttömme joka syntyi maaliskuussa 2018 on lapsistamme varmasti helpoin, ainakin tämän pienen elämänsä jonka on meidän ilonamme jo viettänyt. Voihan olla että tämä vielä muuttuu ja hänenkin kanssaan saadaan haasteita varmasti ratkoa. Elämä on pitkään näyttäytynyt valoisana ja synkät ajatukset on pysynyt poissa. Suurin muutos oli varmastikin 2015 alan vaihto joka sai koko perhe-elämän uuteen uomaan. Elämä helpottui kun vuorotyö jäi kuvioista eikä lasten hoitokuvioita tarvinut juuri miettiä. Neljäs lapsi loi haateita arkeen ihan jo liikkumisenkin suhteen. Autoa piti päivittää isompaan mutta tiukan rahatilanteen vuoksi emme voineet heti hankkia parasta mahdollista. Vuoden ajan pystyimme koko perheenä tekemään vain n. 100 km matkoja samalla autolla. Tämä johti siihen että minä kuljin vauvan kanssa usein julkisilla kulkuvälineillä ja junat sekä onnibus tuli kyllä kesälomalla tutuiksi.

Kuluneen vuoden aikana olen paljon miettinyt sitä kuka ja millainen olen. Mitä haluan? Olenko onnellinen? Olisinko voinut tehdä jotain toisin?

Vuosi sitten minusta tuli Rouva. Asia josta olin vuosia ja taas vuosia haaveillut muuttui todeksi. En saanut suuria häitä, en edes kirkkohäitä. Menimme salaa maistraattiin emmekä kertoneet edes lapsillemme suunnitelmistamme. Mekko jonka olisin halunnut pukea päälleni ei mahtunut kiinni ja sormuksenkin ostin mahdollisimman halvalla itse. Ei siis mitkään unelmahäät mutta en lopulta niitä kaivannutkaan. Käytännössä mikään ei muuttunut - paitsi minun sukunimeni. Henkisesti tämä oli suuri juttu - todella suuri juttu! 

Ehkäpä se oli se joka sai minut miettimään tätä kaikkea. Kaikkea sitä mitä minä olen ja mitä elämässäni on. Rankkojen kokemusteni jälkeen olen alkanut ajattelemaan elämää huomattavasti rennommin. Ei haittaa jos on minuutin jostain myöhässä, mitä sitten jos housut kuraantuu tai haittaako se jos pöytä on pyyhkimättä?! Tuleva syksy näyttää monesta kovin haastavalle. Palaan työelämään, mies on säänöllisesti viikon pois kotoa koko seuraavan vuoden, lasten harrastukset täyttää 5 päivää viikosta ja itsekin haluaisin harrastaa (olen löytänyt crosfitin ihanuuden). Kalenteri on siis jo valmiiksi täynnä. En halua stressata tästä etukäteen ja yritän ajatella asian valoisia puolia. Kun emme ehdi olla kotona ei ole juuri siivottavaa ja ruokaa tarvitsee tehdä vain kerran päivässä. En siis pelkää tulevaa kiireistä syksyä ja talvea - tiedän että siitä selvitään. 

Aion jatkossa käyttää tätä blogia vähän enemmän vielä päiväkirjan tyyliin. En raportoi teille tekemisiämme minuutti aikatauluna vaan kirjoitan edelleen tuntemuksiani tästä elämästä. Joku voisi kai sanoa että selviytymistarinaa suurperhe showssa ;)

maanantai, 28. marraskuu 2016

Elämä pysäyttää varoittamatta

VAROITUS: Sisältää ällöttäviä yksityiskohtia - älä lue jos olet kovin herkkä!!!

Yli vuoden hiljaiselon jälkeen on taas aika kirjoittaa. Elämä on kohdellut meitä vuoden aikana hyvin. Sain vuosi sitten marraskuussa uuden työpaikan jossa viihdyn erinomaisesti ja tykkään työstäni. Olihan se jännittävää hypätä aivan tuntemattomaan alalle josta ei tiedä mitään ja tekemään työtä jota ei koskaan ollut tehnyt. Vuosi on kuitenkin sujunut hyvin vaikkakin kaikkien harrastuksien ja arjen keskellä välillä tuntuu ettei aika riitä mihinkään.

Suunnittelin lähteväni keväällä opiskelemaan työn ohessa mutta ne suunnitelmat sitten muuttuivat aika nopeasti. Päätimme isännän kanssa syyskuussa että hankimme vielä uhden lapsen jos luoja suo. Alle kuukausi siitä - vaarini hautajaispäivänä pieni ilmoitti tulostaan. Olimme onnesta soikeina ja häkeltyneinä. 

Alkuun kaikki meni hyvin. Olin kovin väsynyt ja huonovointinen mutta pystyin käymään töissä ja hoitamaan arjen rutiinit. Vauva sai alkunsa heti kun olin pillerit lopettanut ja pyysin neuvolasta päästä tarkistus ultraan jotta tietäisin kuinka pitkällä raskaus oikeasti on. Kuukautiset kun oli jäänyt kahteen kertaan välistä.

No pääsin ultraan mutta ei siitä tullut juuri viisaammaksi. Kohdussa näkyi jotain hyvin pientä mutta laskennallisesti mahdollinen alkuraskaus. Ei siis heitetty kirvestä kaivoon mutta ei uskallettu juuri juhliakaan.

Menin sitten yksityiselle ultraan kun viikkoja oli 7+1. Alkio vastasi kooltaan 6+9 ja syke löytyi. Kaikki oli siis hyvin ja aloimme elää siinä ajatuksessa että kesällä meille tulee vauva. Pahoinvointi jatkui vielä viikkoja ja vatsa alkoi kasvaa. Töissä alkoi olla hankala peitellä ja pikkujoulujen lähestyessä päätin kertoa lähimmille esimiehilleni.

Viikot vieri ja pahoinvointi alkoi hellittää. Odottelin ensimmäistä seulonta ultraa johon tuntui olevan ikuisuus. Kun viikkoja oli 11+1 kävin neuvolalla rokotuttamassa lapsia. Kysyin samalla voisiko terkkari kuunnella vauvan sydänäänet. No näin tehtiin. Doblerilla löytyi kuitenkin vain minun sykkeeni eikä vauvasta tietoakaan. Terkka päätti ultrata. Ultrassa näkyi jotain, täysin liikkumatonta eikä sykkeestä tietoakaan. Sain lähetteen kättärille johon suuntasin seuraavana aamuna.

Ilta tuntui tolkuttoman pitkälle ja aamulla lääkäriä odotellessa vielä toivoin kuulevani hyviä uutisia. Olin tosin myös varautunut pahimpaan ja jätin oman auton kotiin.

Ei sykettä - vastasi viikkoja 8+2 kun piti olla viikkoja 11+2. Itku, suru ja suunnaton ahdistus. Isäntä oli lähdössä perjantaina laivalle, kuopuksen päiväkoti olisi perjantaina kiinni enkä minä saisi ottaa tyhjennyslääkkeitä jos olen yksin tai lapsen kanssa kotona.

Soitin miehelle, joka soitti äidilleen. Soitin omalle äidilleni ja sain järjestettyä hoitajat lapsille. Anoppi tulisi jo torstai iltana ja olisi kuopuksen ja minun kanssa päivän. Äitini tulisi sitten iltapäivällä/ alkuillasta ja mies lähtisi laivalle. Kaikki oli järjestyksessä ja sain lääkkeet sekä ohjeet kotiin.

Mies lähti aamulla töihin ja sieltä suoraan laivalle. Esikoinen meni kouluun ja sieltä suoraan kaverilleen yökylään. Keskimmäinen oli eskarissa ja järjestin kaverin hakemaan hänet kotiin. Otin aamulla lääkkeet ohjeen mukaan ja jäin odottelemaan. Edellisellä kerralla hoito meni ihan hyvin. Vuoto oli kohtuullista ja vointi oli hyvä. Näin oletin nytkin käyvän enkä siksi pyytänyt miestä jäämään kotiin. Ajattelin että hänen on mukavampi olla ystäviensä kanssa laivalla kun täällä kotona katsomassa minua kitumassa.

Aamupäivä meni rauhallisesti eikä minulla ollut edes kipuja juurikaan. Puoliltapäivin alkoi olla merkkejä että jotain tapahtuu mutta vuoto pysyi poissa. Neljätuntia lääkkeiden tosta alkoi kipu. Kipu jota en olisi halunnut kokea jota en pystynyt hallitsemaan. Oksentelin ja tuntui että taju lähtee kun sattuu niin paljon.

Päätin mennä lämpimään suihkuun. Suihkussa ollessa tuli tunne että pitää vähän ponnistaa ja siitä se alkoi. Lattialle tippui jotain nyrkin kokoinen klimppi jonka perään lorisi verta ihan valumalla. Kipu hävisi kuin taikaiskusta vuodon alkaessa.

Viestittelin miehelle väliaikatietoja ja anoppi välillä kyseli vointiani. Alkuun kävin vain välillä vessassa kun verta lorahti ja muuten elin ihan noraalisti. Join anopin kanssa päiväkahvit ja jutustelin niitä näitä. Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin kääntyi niin että olin vessassa enemmän kuin sieltä poissa. Anopin kanssa jo vuodon määrästä keskusteliin mutta en osannut olla kovin huolissani.

Sitten tuli ensimmäinen huimaus kohtaus ja jouduin heittäytymään lattialle selälleni. Makoilin hetken vessan (pieni kylppäri yläkerrassa) lattialla jalat nostettuna seinälle ja hengittelin. Ajattelin vain että olen unohtanut hengittää ja että vessassa on huono ilma. Olo helpotti ja pääsin taas jaloilleni. Vessasta en kuitenkaan juuri voinut poistua kun vuotoa tuli ihan lorisemalla. Tässä vaiheessa olin vuotanut jo yli 3 tuntia.

Seuraavalla vessareissulla alkoi humista päässä, näkö hämärtyi ja meinasin tippua pöntöltä. Päädyin jälleen vessan lattialle makaamaan jalat kohti kattoa. Siihen sitten jäinkin. Olo oli niin heikko etten päässyt ylös ja tunsin vain kuinka verta valuu. En jostain syystä huutanut anpille vaan jäin odottamaan äitiäni jonka tiesin tulevan hetkenä minä hyvänsä. Aika tuntui pitkältä ja kyllä siinä varmaan melkein tunti meni kunnes äitini saapui. Hän totesi heti että kaikki ei ole kunnossa. Puheli kättärille josta käskettiin soittaa ambulanssi.

Apu tuli nopeasti ja jälkikäteen tajusin että aika viime hetkillä. Syke oli heikko mutta tasainen ja verenhukka oli suuri. Laittoivat tippaan ja siirsivät ambulanssiin. Pillitpäällä kiidettiin kohti kättäriä ja hälyttivät finnhemsin lääkäriyksikön verien kanssa valmiuteen jos kuntoni romahtaisi entisestään. En osannut pelätä kaiken tuon tapahtman aikana. Olin rauhallinen eikä minulla ollut kipuja. Kättärille päästiin nopeasti eikä verta tarvittu matkalla.

Pääsin suoraan lääkäriin ja labrahoitaja tuli ottamaan verinäytteitä. Suonta ei kuitenkaan löytynyt useasta yrityksestä huolimatta ja paikalle piti pyytää anestesialääkäri joka näytteen sitten sai. Kaksi lääkäriä tutki ja totesivat että kaavinta tehdään runsaan vuodon takia. Tunnin verran piti kuitenkin odotella että pystyttiin nukuttamaan kun olin ne päiväkahvit anopin kanssa juonut.

Hetken odottelin päivystyksessä (makoilin siis sängyssä enhän voinut nousta kun olisin pyörtynyt) kunnes siirrettiin osastolle. Miehelle laitoin viestin että olen sairaalassa mutta en halunnut huolestuttaa. Lupasin pitää ajantasalla ja käsin olla huolehtimatta.

Klo 20 minut haettiin leikkuriin ja nukutettiin. Toimenpide oli nopea ja jo 20.30 katsoin heräämössä kelloa. Olo oli tokkurainen mutta kipuja ei edelleenkään ollut. Pääsin takaisin osastolle ja sain iltapalaa. Yöllä nukuin pätkittäin ja aamullakin vielä heikotti. Hb oli 82 ja päättivät tiputtaa muutaman yksikön punasoluja ennen kotiin pääsyä. Kotiin lähtiessä hb 90 ja vieläkin matalalla.

En osaa surra keskenmenoa juurikaan. Surin jo torstaina ja perjantai aamuna. Enemmän minulla pyörii päässä se mitä oikeasti perjantaina tapahtui? Kuinka kriittinen tilanne oikeasti oli?

Anoppia en missään nimessä syytä tapahtuneesta. Kaikki tapahtui niin äkkiä enkä mitenkään viestinyt hänelle että kaikki ei ole hyvin. Omaa tyhmyyttäni ja osin sekavasta mielentilasta johtuen en enään pystynyt arvioimaan vointiani viisaasti ja jäin odottelemaan äitiäni.

En tiedä tajusiko mieskään kuinka vaarassa olin. Hän ei ole paljoa puhunut asiasta enkä ole halunnut liiaksi tentata. Kunhan tästä toivun pitäisi varmastikin keskustella tulvaisuudesta. Vieläkö raskautta halutaan ja uskalletaan yrittää? onko se sen arvoista että ihanat lapsemme voi pahimmassa tapauksessa menettää äitinsä kovin pieninä? En tiedä olenko valmis siihen. Toisaalta joo toisaalta en. En ikinä voisi tehdä ratkaisua - niin itsekästä ratkaisua - että ottaisin riskin, joka voisi viedä äidin lapsiltani. Pitää puhua ja miettiä, antaa itselle aikaa.

Varmaa on se että jos joskus vielä koen keskenmenon en suostu lääkkeelliseen hoitoon - en ainakaan kotona!

Tästä tarinasta moni voi myös ottaa opikseen sen että niitä hoito ohjeita ei ole turhaan kirjoitettu. Niissä ei turhaan kielletä olemasta yksin hoidon aikana vaan velvoitetaan että paikalla on joku täysi-ikäinen keskenmenon saaneen seurana. Eikä myöskään ole turha ohje ettei lääkkeitä saa ottaa yötävasten.

Itse opin tästä paljon. ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä mitä minulla on! Ihania rakkaita ja rakastavia ihmisiä ympärillä!