maanantai, 28. marraskuu 2016

Elämä pysäyttää varoittamatta

VAROITUS: Sisältää ällöttäviä yksityiskohtia - älä lue jos olet kovin herkkä!!!

Yli vuoden hiljaiselon jälkeen on taas aika kirjoittaa. Elämä on kohdellut meitä vuoden aikana hyvin. Sain vuosi sitten marraskuussa uuden työpaikan jossa viihdyn erinomaisesti ja tykkään työstäni. Olihan se jännittävää hypätä aivan tuntemattomaan alalle josta ei tiedä mitään ja tekemään työtä jota ei koskaan ollut tehnyt. Vuosi on kuitenkin sujunut hyvin vaikkakin kaikkien harrastuksien ja arjen keskellä välillä tuntuu ettei aika riitä mihinkään.

Suunnittelin lähteväni keväällä opiskelemaan työn ohessa mutta ne suunnitelmat sitten muuttuivat aika nopeasti. Päätimme isännän kanssa syyskuussa että hankimme vielä uhden lapsen jos luoja suo. Alle kuukausi siitä - vaarini hautajaispäivänä pieni ilmoitti tulostaan. Olimme onnesta soikeina ja häkeltyneinä. 

Alkuun kaikki meni hyvin. Olin kovin väsynyt ja huonovointinen mutta pystyin käymään töissä ja hoitamaan arjen rutiinit. Vauva sai alkunsa heti kun olin pillerit lopettanut ja pyysin neuvolasta päästä tarkistus ultraan jotta tietäisin kuinka pitkällä raskaus oikeasti on. Kuukautiset kun oli jäänyt kahteen kertaan välistä.

No pääsin ultraan mutta ei siitä tullut juuri viisaammaksi. Kohdussa näkyi jotain hyvin pientä mutta laskennallisesti mahdollinen alkuraskaus. Ei siis heitetty kirvestä kaivoon mutta ei uskallettu juuri juhliakaan.

Menin sitten yksityiselle ultraan kun viikkoja oli 7+1. Alkio vastasi kooltaan 6+9 ja syke löytyi. Kaikki oli siis hyvin ja aloimme elää siinä ajatuksessa että kesällä meille tulee vauva. Pahoinvointi jatkui vielä viikkoja ja vatsa alkoi kasvaa. Töissä alkoi olla hankala peitellä ja pikkujoulujen lähestyessä päätin kertoa lähimmille esimiehilleni.

Viikot vieri ja pahoinvointi alkoi hellittää. Odottelin ensimmäistä seulonta ultraa johon tuntui olevan ikuisuus. Kun viikkoja oli 11+1 kävin neuvolalla rokotuttamassa lapsia. Kysyin samalla voisiko terkkari kuunnella vauvan sydänäänet. No näin tehtiin. Doblerilla löytyi kuitenkin vain minun sykkeeni eikä vauvasta tietoakaan. Terkka päätti ultrata. Ultrassa näkyi jotain, täysin liikkumatonta eikä sykkeestä tietoakaan. Sain lähetteen kättärille johon suuntasin seuraavana aamuna.

Ilta tuntui tolkuttoman pitkälle ja aamulla lääkäriä odotellessa vielä toivoin kuulevani hyviä uutisia. Olin tosin myös varautunut pahimpaan ja jätin oman auton kotiin.

Ei sykettä - vastasi viikkoja 8+2 kun piti olla viikkoja 11+2. Itku, suru ja suunnaton ahdistus. Isäntä oli lähdössä perjantaina laivalle, kuopuksen päiväkoti olisi perjantaina kiinni enkä minä saisi ottaa tyhjennyslääkkeitä jos olen yksin tai lapsen kanssa kotona.

Soitin miehelle, joka soitti äidilleen. Soitin omalle äidilleni ja sain järjestettyä hoitajat lapsille. Anoppi tulisi jo torstai iltana ja olisi kuopuksen ja minun kanssa päivän. Äitini tulisi sitten iltapäivällä/ alkuillasta ja mies lähtisi laivalle. Kaikki oli järjestyksessä ja sain lääkkeet sekä ohjeet kotiin.

Mies lähti aamulla töihin ja sieltä suoraan laivalle. Esikoinen meni kouluun ja sieltä suoraan kaverilleen yökylään. Keskimmäinen oli eskarissa ja järjestin kaverin hakemaan hänet kotiin. Otin aamulla lääkkeet ohjeen mukaan ja jäin odottelemaan. Edellisellä kerralla hoito meni ihan hyvin. Vuoto oli kohtuullista ja vointi oli hyvä. Näin oletin nytkin käyvän enkä siksi pyytänyt miestä jäämään kotiin. Ajattelin että hänen on mukavampi olla ystäviensä kanssa laivalla kun täällä kotona katsomassa minua kitumassa.

Aamupäivä meni rauhallisesti eikä minulla ollut edes kipuja juurikaan. Puoliltapäivin alkoi olla merkkejä että jotain tapahtuu mutta vuoto pysyi poissa. Neljätuntia lääkkeiden tosta alkoi kipu. Kipu jota en olisi halunnut kokea jota en pystynyt hallitsemaan. Oksentelin ja tuntui että taju lähtee kun sattuu niin paljon.

Päätin mennä lämpimään suihkuun. Suihkussa ollessa tuli tunne että pitää vähän ponnistaa ja siitä se alkoi. Lattialle tippui jotain nyrkin kokoinen klimppi jonka perään lorisi verta ihan valumalla. Kipu hävisi kuin taikaiskusta vuodon alkaessa.

Viestittelin miehelle väliaikatietoja ja anoppi välillä kyseli vointiani. Alkuun kävin vain välillä vessassa kun verta lorahti ja muuten elin ihan noraalisti. Join anopin kanssa päiväkahvit ja jutustelin niitä näitä. Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin kääntyi niin että olin vessassa enemmän kuin sieltä poissa. Anopin kanssa jo vuodon määrästä keskusteliin mutta en osannut olla kovin huolissani.

Sitten tuli ensimmäinen huimaus kohtaus ja jouduin heittäytymään lattialle selälleni. Makoilin hetken vessan (pieni kylppäri yläkerrassa) lattialla jalat nostettuna seinälle ja hengittelin. Ajattelin vain että olen unohtanut hengittää ja että vessassa on huono ilma. Olo helpotti ja pääsin taas jaloilleni. Vessasta en kuitenkaan juuri voinut poistua kun vuotoa tuli ihan lorisemalla. Tässä vaiheessa olin vuotanut jo yli 3 tuntia.

Seuraavalla vessareissulla alkoi humista päässä, näkö hämärtyi ja meinasin tippua pöntöltä. Päädyin jälleen vessan lattialle makaamaan jalat kohti kattoa. Siihen sitten jäinkin. Olo oli niin heikko etten päässyt ylös ja tunsin vain kuinka verta valuu. En jostain syystä huutanut anpille vaan jäin odottamaan äitiäni jonka tiesin tulevan hetkenä minä hyvänsä. Aika tuntui pitkältä ja kyllä siinä varmaan melkein tunti meni kunnes äitini saapui. Hän totesi heti että kaikki ei ole kunnossa. Puheli kättärille josta käskettiin soittaa ambulanssi.

Apu tuli nopeasti ja jälkikäteen tajusin että aika viime hetkillä. Syke oli heikko mutta tasainen ja verenhukka oli suuri. Laittoivat tippaan ja siirsivät ambulanssiin. Pillitpäällä kiidettiin kohti kättäriä ja hälyttivät finnhemsin lääkäriyksikön verien kanssa valmiuteen jos kuntoni romahtaisi entisestään. En osannut pelätä kaiken tuon tapahtman aikana. Olin rauhallinen eikä minulla ollut kipuja. Kättärille päästiin nopeasti eikä verta tarvittu matkalla.

Pääsin suoraan lääkäriin ja labrahoitaja tuli ottamaan verinäytteitä. Suonta ei kuitenkaan löytynyt useasta yrityksestä huolimatta ja paikalle piti pyytää anestesialääkäri joka näytteen sitten sai. Kaksi lääkäriä tutki ja totesivat että kaavinta tehdään runsaan vuodon takia. Tunnin verran piti kuitenkin odotella että pystyttiin nukuttamaan kun olin ne päiväkahvit anopin kanssa juonut.

Hetken odottelin päivystyksessä (makoilin siis sängyssä enhän voinut nousta kun olisin pyörtynyt) kunnes siirrettiin osastolle. Miehelle laitoin viestin että olen sairaalassa mutta en halunnut huolestuttaa. Lupasin pitää ajantasalla ja käsin olla huolehtimatta.

Klo 20 minut haettiin leikkuriin ja nukutettiin. Toimenpide oli nopea ja jo 20.30 katsoin heräämössä kelloa. Olo oli tokkurainen mutta kipuja ei edelleenkään ollut. Pääsin takaisin osastolle ja sain iltapalaa. Yöllä nukuin pätkittäin ja aamullakin vielä heikotti. Hb oli 82 ja päättivät tiputtaa muutaman yksikön punasoluja ennen kotiin pääsyä. Kotiin lähtiessä hb 90 ja vieläkin matalalla.

En osaa surra keskenmenoa juurikaan. Surin jo torstaina ja perjantai aamuna. Enemmän minulla pyörii päässä se mitä oikeasti perjantaina tapahtui? Kuinka kriittinen tilanne oikeasti oli?

Anoppia en missään nimessä syytä tapahtuneesta. Kaikki tapahtui niin äkkiä enkä mitenkään viestinyt hänelle että kaikki ei ole hyvin. Omaa tyhmyyttäni ja osin sekavasta mielentilasta johtuen en enään pystynyt arvioimaan vointiani viisaasti ja jäin odottelemaan äitiäni.

En tiedä tajusiko mieskään kuinka vaarassa olin. Hän ei ole paljoa puhunut asiasta enkä ole halunnut liiaksi tentata. Kunhan tästä toivun pitäisi varmastikin keskustella tulvaisuudesta. Vieläkö raskautta halutaan ja uskalletaan yrittää? onko se sen arvoista että ihanat lapsemme voi pahimmassa tapauksessa menettää äitinsä kovin pieninä? En tiedä olenko valmis siihen. Toisaalta joo toisaalta en. En ikinä voisi tehdä ratkaisua - niin itsekästä ratkaisua - että ottaisin riskin, joka voisi viedä äidin lapsiltani. Pitää puhua ja miettiä, antaa itselle aikaa.

Varmaa on se että jos joskus vielä koen keskenmenon en suostu lääkkeelliseen hoitoon - en ainakaan kotona!

Tästä tarinasta moni voi myös ottaa opikseen sen että niitä hoito ohjeita ei ole turhaan kirjoitettu. Niissä ei turhaan kielletä olemasta yksin hoidon aikana vaan velvoitetaan että paikalla on joku täysi-ikäinen keskenmenon saaneen seurana. Eikä myöskään ole turha ohje ettei lääkkeitä saa ottaa yötävasten.

Itse opin tästä paljon. ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä mitä minulla on! Ihania rakkaita ja rakastavia ihmisiä ympärillä!

 

 

keskiviikko, 2. syyskuu 2015

Unettoman ahdistus

Pitkästä aikaa voisin hieman kirjoittaa. Eihän minulla aikaa tällaiseen olisi mutta en mie jaksa nyt muutakaan.

Syksy on saapunut ja arki käynnistyy takkuillen. Harrastukset, koulu, kerho ja alkaneet sairastelut kuormittavat koko perhettä. Kesän siitepölyistä selvittiin pienin oirein ja lasten lääkitykset on jo lopetettu. Pikkuneidin pääkivut uhkaavat tulla takaisin enkä tiedä mistä tarttuisin kiinni.

Vauva - joka tosin ei ole enään mikään vauva - on jälleen korkeassa kuumeessa. Tästäkö se talven sairastelu kierre taas alka?

Olen niin väsynyt että tekisi mieli vain itkeä. Joo tiedän että monella lukijallani käy nyt mielessä ajatus "mitä se tuokin valittaa?" ja tiedän että monella on paljon rankempaa. Eikä tässä ole kyse siitä että olisi jotenkin kovin rankkaa, vaan on kyse siitä miten minä voin. Uni on minulle elintärkeää ja ilman kunnon yöunia minusta tulee hirviö. En jaksa kitinää, en kestä sotkua, raivostun sekunnin murto-osassa ja aiheutan vain tuskaa lähimmäisilleni. Yöllä makasin sängyssäni lämpimän peiton alla, silmät kiinni ja kuuntelin kun vauva yski. Salaa toivin että hän nukahtaisi ilman että menen hänen luokseen. Jalkani tuntuvat painavan tonnin enkä meinannut saada itseäni liikkeelle.

Haluan nukkua, haluan hetken olla rauhassa. Mutta ei - ei ole näkösällä aamua, yötä tai päivää jolloin saisin nukkua kunnolla, pitkään tai tehdä asioita rauhassa.

Olen tarkkaillut jaksamistani jo pitkään, miettinyt syitä hirviömäiselle ailahtelevalle käytökselleni. Synnytyksen jälkeen asennettu kierukka aiheuttaa inhottavia oireita ja lisäksi tiedän sen aiheuttavan masennusta. Kaikkien ärsyttävien kipujen ja muiden vaivojen takia olen menossa poistattamaan kierukan. Pelottaa aloittaa jokin muu hormonaalinen ehkäisy mutta riskilläkään ei uskalla mennä...

Teksti on taas sekavaa ja ajatukset harhailee. Samalla kun kirjoitan joudun kuullostelemaan mitä pikkuneiti ja vauva puuhaa. Heidän tekemisiään pitää vähän vielä vahtia...

 

torstai, 18. kesäkuu 2015

Kenelle saa valittaa?!

On juhannuksen aaton aatto. Ulkona sataa vettä kaatamalla ja tuulee niin että tukka lähtee päästä. Mieleni on synkkä, itku on herkässä ja pinnain on äärimmäisen lyhyt. Haluaisin vajota maan alle tai edes kömpiä peiton alle ja nukkua.

Päivät olen väsynyt, vihainen ja kiukkuinen. Öisin nukun levottomasti - näen painajaisia. Yritän selvitä päivä kerrallaan, hillitä kiukkuni ja keksiä keinoja pysyä järjissäni. Jokainen aamu on edellistä haastavampi ja huomaan venyttäväni ylös nousemista viimeiseen asti. Tästä on tultava loppu. Uskottelen itselleni "ei tässä mitään, kohta on loma ja helpottaa" tai "kyllä mie ens yönä nukun". Syytän hormoneja - onhan ne nyt taas ihan sekaisin.

Luen ihmisten kertomuksia perheistä joissa vauvan refluksi on pahana. Valvotaan yötä päivää, itketään ja huudetaan. Tiedän että olen onnekas - eihän meillä sellaista enään ole. Haluaisin kertoa ettei se elo ns. terveenkään lapsen kanssa aina niin ihanaa ole ja äiti voi olla väsynyt.

Tsemppaan ystävääni joka taistelee väsymystä/masennusta vastaan. Ymmärrän häntä olenhan itse käynyt sen läpi. Väitän itselleni että tiedän milloin tulee raja vastaan ja pitää pyytää apua vaikka samalla huomaan meneväni syvemmälle ja syvemmälle johonkin josta on vaikea nousta.

Suutun lapsille aivan turhasta, huudan ja raivoan. Mieleni tekisi paiskoa tavaroita seinään tai heittäytyä lattialle huutamaan.

Elämä on yhtä pyykkäystä, kakka vaippoja, ruoan laittoa ja siivoamista. Jatkuvasti jostain kuuluu "äiti". Pienimmän perässä on juostava jatkvasti ettei tipu portaasta, riko tai syö jotain. Edes vessaan en pääse rauhassa. Iltaisin minulla on huono omatunto päivän raivoamisista ja välittämättömyydestä. En jaksa kiinnostua jokaisesta asiasta ja tiuskin turhaan.

Voinko luottaa siihen että huominen on parempi?! Että viimeistään lomalla kaikki järjestyy?!

lauantai, 16. toukokuu 2015

Riitänkö sittenkään?!

Istun keittiön pöydän vieressä. Talo on hiljainen, ulkona on lähes pimeää. Kädessäni on nenäliina ja silmäni täyttyvät kuumista kyynelistä. Päässäni pyörii ajatu siitä etten riitä ja sisälläni velloo tuo musta reunaton aukko joka imee sisäänsä kaiken. Ahdistus painaa rinnassa enkä saa itkua loppumaan. Tunnen itseni arvottomaksi ja hylätyksi. En riitä lapsilleni, en miehelleni enkä täytä vanhempieni toiveita. Jo nuoruudessani kamppailin tämän tunteen kanssa. Sisarukseni olivat (ja ovat edelleen) minua parempia. En koe olevani hyvä missään tai riittäväni kenellekään.

Olen tehnyt kaikkeni. Olen yrittänyt olla hyvä äiti, hyvä puoliso ja hyvä ystävä. Olen kuitenkin kuunnellut myös itseäni enkä tavoitellut täydellisyyttä jakasmiseni rajoilla. Se ei riitä. En tiedä mitä miulta halutaan, mihin minun pitäisi pystyä. En vain jaksa ja pysty kaikkeen - en ainakaan yksin. Tiedän ettei minun tarvitse aina kaikkia miellyttää. Haluaisin vain joskus tuntea itseni halutuksi, hyväksi ja riittäväksi juuri tällaisena kuin olen.

Yritän rauhoittua ja kömmin takaisin sänkyyn. Isäntä on kääntänyt minulle selkänsä mutta päätän silti halata ja suukottaa. Pelkään torjuvaa murahdusta tai jäätävää huomiotta jäämistä. Pelkoni osoittautuu turhaksi kun saan lämpimän halauksen ja hellän hyvänyön suukon. Asia ei ole käsitelty, en tiedä miksi isän on pettynyt. Hän ei puhu sanoo vain "ei siitä ole ennenkään ollut hyötyä". Tuntuu pahalle mutta vähän paremmalle kuin aiemmin. 

Yö on levoton. Neiti näkee painajaisia ja vauva kitisee. Itse nukun levottomasti peläten hetkeä jolloin vauva ei enään nukahda uudestaan. Pelätty hetki koittaa 5.30. Vaikka lämmitän maitoa en saa enään mennä nukkumaan - on siis aamu. Illan itkemisestä silmät turvoksissa raahaudun alakertaan. Kahvia - pakko saada kahvia. Isäntä nousee kuuden maissa ja jännityksellä odotan hyvän huomenen toivotusta. Pyytäessäni saan halauksen ja suukon sekä hellän läppäsyn takamukselle. Isäntä on leppynyt - ainakin osittain. 

 

perjantai, 15. toukokuu 2015

Rajamailla

Herään aamulla vauvan kitinään. En meinaa saada silmiäni auki saati että saisin koko kehoni liikkeelle. Jalat painaa tonnin ja silmät painuu väkisin kiinni. Väsyttää ja toivon salaa että itku viereisessä huoneessa hiljenisi. En jaksa, en halua. Edessä on jälleen yksi yksinäinen päivä tämän kaiken kanssa. Tiskiä, pyykkiä, ruokaa ja vaippoja, ajamista paikasta toiseen ja riitojen selvittelyä. 

Olimme juuri ja juuri selvinneet vauvan kovasta kuumeesta ja korvatulehduksesta kun vieraaksemme saapui vatsatauti. Tietysti vauvalle. Takana oli valvottuja öitä - edessä oli valvottavia öitä. Oma olo häilyi huonovointisuuden rajamailla ja tein kaikkeni torjuakseni vatsataudin. Ihme ja kumma onnistuin. Valvottuani kaksi yötä oksentavan vauvan kanssa sain puhelun koulusta "tulisitko hakemaan tytön kotiin ennen kuin nukahtaa pulpettiin?". Tyttö selvisi yhden illan pienellä kuumeella ja kurjalla ololla. Seuraavaki kaatui isäntä. 

Paluu arkeen koittaa sairastamisen jälkeen eikä oloni helpota. Ahdistaa jo ajatuskin yksinäisistä päivistä ja kauhulla odotan kesälomaa joka alkaa muutaman viikon päästä. Kaikki kolme lasta koko päivän kotona... Isäntä lähtee aamulla töihin, käy kääntymässä kotona ja lähtee lähes kahden tunnin lenkille. Viikonloput menee missä milloinkin auto ja mopoharrastuksen parissa. Minäkin haluan lenkille tai jumppaan tai edes vessaan yksin. Mutta ei - ei minulta edes kysytä. 

Tekemättämät työt kasaantuu ja kevät painaa päälle. Pihatöihin pitäisi mennä ja haluaisin mennä mutta en pääse. Vaivan päiväuni ajat menee sisällä kotitöissä - jos hän edes suvaitsee nukkua kunnon unia. Joka ikinen hetki kun alan tekemään jotain on vauva kiinni lahkeessa, kiipeämässä portaassa, kakkinut huousuun  tai muutenvain syliä vailla. Kyllä mie sen kestäisin jos voisi vain olla vauva sylissä tekemättä mitään. Mutta mitenkä kuorit perunoita tai viikkaat pyykkejä yhdellä kädellä?! Niskani ja selkäni huutaa hoosiannaa kun 8,7kg roikkuu käsipolessa jatkuvasti. Öisin heräilen käsien ja jalkojen puutumiseen, pää ei tunnu kääntyvän kunnolla ja jatkuvasti on päänsäkyjä. Toisinaan polveni jossa on teiniajoilta asti ollut rasitusvamma (oskuslatterin kyhmy) ärtyy ja käveleminen tekee kiepää, portaiden nousemisesta puhumattakaan.

Viimepäivinä olen pohtinut oloani ja jaksamistani paljon. En halua tilanteen menevän niin pahaksi kuin Pikkuneidin ollessa taapero. Eikä se niin paha olekaan. Minulla on hyviä päiviä ja jos vain pysymme terveinä jaksan kyllä. Olen kehitellyt itselleni tekemistä päiviksi (Mll perhekahvilaa yms.) ja rohkeasti tutustunut uusiin ihmisiin. Olen jälleen saanut uuden ystävän ja olen siitä kovin kiitollinen. Hänen kanssaan keskustelin viimeksi jaksamisesta ja kehotin häntä olemaan rohkeasti yhteydessä neuvolaan. Hänellä on siis lähes saman ikäinen vauva. Ilokseni hän kertoi soittaneensa psykologille ja menvänsä juttelemaan. Itse en sitä askelta vielä ole ottanut. Keskiviikkona on vauvan neuvola ja ehkäpä puhun terveydenhoitajalle ajatuksistani...

En pyri täydellisyyteen enkä sorru siihen marttyyri asenteeseen johon aikoinaan jäin jumiin. Olen oppinut olemaan itsekäs ja jätän kotityöt odottamaan seuraavaa aamua jos en jaksa. Pysyn päätöksessäni että lasten nukkuessa en tee kotitöitä illalla. Toisinaan saatan tehdä jotain loppuun mutta väkisin en mitään tee. Vain silloin kun se tuntuu hyvälle. Vertaan oloani ja ajatuksiani paljon menneeseen. Osin huolestun siitä kuinka saman kaltaisia tunteita minulla on mutta myös helpotun siitä ettei kaikki ole ihan niin tasaista ja harmaata. Osaan nauraa ja aidosti halata, hymyilen spontaanisti mm. ajatellessani lapsiani tai nähdessäni heidän ilon. En ole vajonnut pelättyyn pimeyteen - enkä aio vajota. Kesä tulee ja pakolliset menot jää pois. Päivien aikataulut ei ole sidottu kouluun, kerhoon ja harrastuksiin.

Mie selviän tästä! En ylitä pelottavaa rajaa vaikka sen lähellä olenkin...