maanantai, 12. elokuu 2019

Lasten harrastukset

Näin syksyisin tulee usein mietittyä lasten harrastuksia kun ryhmiin ilmoittautumiset alkaa. Mikä on riittävä määrä? Onko pakko harrastaa jos lapsi ei halua? Pitääkö lapsen aina saada itse valita harrastuksensa kustannuksista ja käytännöstä huolimatta? Kuinka paljon vanhemmat voi vaikuttaa lapsen harrastus valintoihin?

Yhden lapsen harrastukset on helppo mahduttaa kalenteriin vaikka treenejä olisi useammatkin viikossa. Harvalla alakouluikäisellä kuitenkaan on jokaiselle viikonpäivälle harrastusta. Tällaisiakin toki löytyy ja rehellisesti sanottuna vähän säälin lapsia, joilla ei vapaa-aikaa ole ollenkaan. Olen vuosien saatossa huomannut että lasten harrastaessa samaa lajia/asiaa on aikataulut helpommin sovitettavissa yhteen. Otetaan esimerkkinä baletti jota vanhimmat tyttäret tanssi monta vuotta. Opisto oli suunnitellut aikataulut niin että eritasoiset ryhmät oli joko peräkkäin samana päivänä tai parhaassa tapauksessa samaan aikaan. Näin vapautui iltoja jolloin ei ollut harrastuksia. Nyt kun tyttöjen harrastukset on vaihtunut eikä laji ole enää kaikilla sama on aikataulutus huomattavasti haastavampaa. Yhden seuran aikataulut ja paikat osuu paremmin yksiin kuin kolmen seuran ja ratsastustallin. Lisäksi kun palapeliin lisätään miehen ja minun harrastukset alkaa päällekkäisyyksiä ilmaantua. Jokainen harrastus on eri paikassa, eri päivänä ja eri aikaan. Asuinpaikan sijainti toki vaikuttaa lasten kulkemiseen ja harrastuspaikkojen välimatkoihin paljonkin. Myös laji tarjonta vaihtelee kovin suuresti paikasta riippuen. 

Meiltä on matkaa joka paikkaan ja julkiset kulkuyhteydet on mitättömät. Omasta kunnasta ei juuri tytöille harrastusta ole löytynyt ja voimistelun sekä telinevoimistelun perässä on ajettava kymmeniä kilometrejä. Kun treeni matkaa ei lapsi voi kulkea yksin vaatii se vanhemmilta suurta panostusta.Tämä onkin yksi niitä asioita joiden kanssa olemme painineet monta vuotta. Olemmeko valmiita kuljettamaan lapsia pitkiä matkoja monta kertaa viikossa harrastukseen, josta he pitävät? Onko tämä se kohta jossa voimme tehdä päätöksiä lapsen puolesta ja kieltää harrastamasta? Itse en haluaisi kieltää, kun mieleinen harrastus on löytynyt. Toisaalta mielelläni tekisin iltaisin muutakin kun ajelisin ympäri uuttamaata ja kuluttaisin aikaa treenisalien aulatiloissa. Yritän suunnitella päiväni ja viikkoni niin että hyödynnän nuo ajat jotenkin. Käyn lenkillä, kaupassa tai hoidan muita asioita (joita siihen aikaan vielä voi hoitaa). 

Mutta kauanko tätä sitten kestää? Sanoisin ettei kauaa. Lapset kasvaa, mielenkiinnot muuttuu ja harrastukset vaihtuu. Mitä isommiksi he kasvavat sen enemmän he voivat liikkua omatoimisesti ja muutaman vuoden päästä voi vanhin jo alkaa suunnitella vaikka skootterin ostoa. Kohta isomma voi kuljettaa pienempä ja minun taakkani taas pienenee. 

No entäs sitten ne kustannukset? Olen tänä syksynä käyttänyt kaikki säästöni ratsastustuniten maksuun, kysynyt saisiko laskujen eräpäivää siirrettyä tai laskuja jaettua, jotta pystyn vielä viimeisen kuukauden elämään kotihoidontuella ennen ensimmäistä palkkaa. Jälleen yllätän miettiväni "kyllähän sitä yhden lapsen harrastukset maksaa" mutta mitäs kun niitä on neljä? Syksyisin ja vuoden vaihtuessa (kauden vaihteessa) harrastus maksuja kertyy huomattavan suuri summa, kun monet kaudet tulee maksaa kerralla kokonaa. Vuositasolla hinnoista puhumattakaan. Nopealla summittaisella laskutoimituksella pääsen summaan 4400€ eikä pienimmäinen harrasta vielä mitään. Me olemme vieläpä valinneet harrastuksia myös kustannusten puitteissa eikä kalleimpaan joukkueeseen ole ollut mahdollista mennä.

Alan ymmärtää keskusteluja lasten harrastusten hinnoista ja siitä kuinka se estää vähävaraisia harrastamasta. Me olemme pystyneet kustantamaan lasten harrastukset vaikka välillä onkin tehnyt tiukkaa. Olen säästänyt sitten jossain muussa ja tinkinyt omista menoistani. Tiedän että kurinalaisempi säästäminen ympäri vuotta helpottaisi asiaa suunnattomasti ja se onkin alkavan lukukauden haaste, jonka aion ottaa vastaan. 

Kaikesta tästä huolimatta haluan kannustaa lapsiani harrastamaan. He ovat kaikki valinneet liikunta harrastuksen, heille mieleisen lajeista joista minulla ei ole minkäänlaista tietoa tai kokemusta :) 

torstai, 8. elokuu 2019

Suurperhe show on valmis syksyyn

Olen monesti miettinyt että pitäisi elvyttää tämä blogi ja aloittaa kirjoittaminen uudestaan. Aikaa vain ei tunnu löytyvän vaikka olen taas 1,5 vuotta ollut kotiäitinä. Meillä on nyt virallsiesti suurperhe kun lapsia on neljä - neljä ihanaa tyttöä :) 

Nyt tuntuu että kirjoittamisen tarve on suuri ja mietin jo uuden blogin aloittamista ihan uudelta pohjalta. Se tuntui kuitenkin liian haastavalle ja liian raskaalle. Elämä on taas kääntämässä uutta sivua tulevaisuuteen ja siihen valmistautuminen alkaa selvästi näkyä mm. yöunien pituudessa ja laadussa. 

Olen vuosien varrella jättänyt paljon vanhaa ja tuttua taakse samalla saaden elämääni paljon uutta ja ihanaa. Neljäs tyttömme joka syntyi maaliskuussa 2018 on lapsistamme varmasti helpoin, ainakin tämän pienen elämänsä jonka on meidän ilonamme jo viettänyt. Voihan olla että tämä vielä muuttuu ja hänenkin kanssaan saadaan haasteita varmasti ratkoa. Elämä on pitkään näyttäytynyt valoisana ja synkät ajatukset on pysynyt poissa. Suurin muutos oli varmastikin 2015 alan vaihto joka sai koko perhe-elämän uuteen uomaan. Elämä helpottui kun vuorotyö jäi kuvioista eikä lasten hoitokuvioita tarvinut juuri miettiä. Neljäs lapsi loi haateita arkeen ihan jo liikkumisenkin suhteen. Autoa piti päivittää isompaan mutta tiukan rahatilanteen vuoksi emme voineet heti hankkia parasta mahdollista. Vuoden ajan pystyimme koko perheenä tekemään vain n. 100 km matkoja samalla autolla. Tämä johti siihen että minä kuljin vauvan kanssa usein julkisilla kulkuvälineillä ja junat sekä onnibus tuli kyllä kesälomalla tutuiksi.

Kuluneen vuoden aikana olen paljon miettinyt sitä kuka ja millainen olen. Mitä haluan? Olenko onnellinen? Olisinko voinut tehdä jotain toisin?

Vuosi sitten minusta tuli Rouva. Asia josta olin vuosia ja taas vuosia haaveillut muuttui todeksi. En saanut suuria häitä, en edes kirkkohäitä. Menimme salaa maistraattiin emmekä kertoneet edes lapsillemme suunnitelmistamme. Mekko jonka olisin halunnut pukea päälleni ei mahtunut kiinni ja sormuksenkin ostin mahdollisimman halvalla itse. Ei siis mitkään unelmahäät mutta en lopulta niitä kaivannutkaan. Käytännössä mikään ei muuttunut - paitsi minun sukunimeni. Henkisesti tämä oli suuri juttu - todella suuri juttu! 

Ehkäpä se oli se joka sai minut miettimään tätä kaikkea. Kaikkea sitä mitä minä olen ja mitä elämässäni on. Rankkojen kokemusteni jälkeen olen alkanut ajattelemaan elämää huomattavasti rennommin. Ei haittaa jos on minuutin jostain myöhässä, mitä sitten jos housut kuraantuu tai haittaako se jos pöytä on pyyhkimättä?! Tuleva syksy näyttää monesta kovin haastavalle. Palaan työelämään, mies on säänöllisesti viikon pois kotoa koko seuraavan vuoden, lasten harrastukset täyttää 5 päivää viikosta ja itsekin haluaisin harrastaa (olen löytänyt crosfitin ihanuuden). Kalenteri on siis jo valmiiksi täynnä. En halua stressata tästä etukäteen ja yritän ajatella asian valoisia puolia. Kun emme ehdi olla kotona ei ole juuri siivottavaa ja ruokaa tarvitsee tehdä vain kerran päivässä. En siis pelkää tulevaa kiireistä syksyä ja talvea - tiedän että siitä selvitään. 

Aion jatkossa käyttää tätä blogia vähän enemmän vielä päiväkirjan tyyliin. En raportoi teille tekemisiämme minuutti aikatauluna vaan kirjoitan edelleen tuntemuksiani tästä elämästä. Joku voisi kai sanoa että selviytymistarinaa suurperhe showssa ;)

maanantai, 28. marraskuu 2016

Elämä pysäyttää varoittamatta

VAROITUS: Sisältää ällöttäviä yksityiskohtia - älä lue jos olet kovin herkkä!!!

Yli vuoden hiljaiselon jälkeen on taas aika kirjoittaa. Elämä on kohdellut meitä vuoden aikana hyvin. Sain vuosi sitten marraskuussa uuden työpaikan jossa viihdyn erinomaisesti ja tykkään työstäni. Olihan se jännittävää hypätä aivan tuntemattomaan alalle josta ei tiedä mitään ja tekemään työtä jota ei koskaan ollut tehnyt. Vuosi on kuitenkin sujunut hyvin vaikkakin kaikkien harrastuksien ja arjen keskellä välillä tuntuu ettei aika riitä mihinkään.

Suunnittelin lähteväni keväällä opiskelemaan työn ohessa mutta ne suunnitelmat sitten muuttuivat aika nopeasti. Päätimme isännän kanssa syyskuussa että hankimme vielä uhden lapsen jos luoja suo. Alle kuukausi siitä - vaarini hautajaispäivänä pieni ilmoitti tulostaan. Olimme onnesta soikeina ja häkeltyneinä. 

Alkuun kaikki meni hyvin. Olin kovin väsynyt ja huonovointinen mutta pystyin käymään töissä ja hoitamaan arjen rutiinit. Vauva sai alkunsa heti kun olin pillerit lopettanut ja pyysin neuvolasta päästä tarkistus ultraan jotta tietäisin kuinka pitkällä raskaus oikeasti on. Kuukautiset kun oli jäänyt kahteen kertaan välistä.

No pääsin ultraan mutta ei siitä tullut juuri viisaammaksi. Kohdussa näkyi jotain hyvin pientä mutta laskennallisesti mahdollinen alkuraskaus. Ei siis heitetty kirvestä kaivoon mutta ei uskallettu juuri juhliakaan.

Menin sitten yksityiselle ultraan kun viikkoja oli 7+1. Alkio vastasi kooltaan 6+9 ja syke löytyi. Kaikki oli siis hyvin ja aloimme elää siinä ajatuksessa että kesällä meille tulee vauva. Pahoinvointi jatkui vielä viikkoja ja vatsa alkoi kasvaa. Töissä alkoi olla hankala peitellä ja pikkujoulujen lähestyessä päätin kertoa lähimmille esimiehilleni.

Viikot vieri ja pahoinvointi alkoi hellittää. Odottelin ensimmäistä seulonta ultraa johon tuntui olevan ikuisuus. Kun viikkoja oli 11+1 kävin neuvolalla rokotuttamassa lapsia. Kysyin samalla voisiko terkkari kuunnella vauvan sydänäänet. No näin tehtiin. Doblerilla löytyi kuitenkin vain minun sykkeeni eikä vauvasta tietoakaan. Terkka päätti ultrata. Ultrassa näkyi jotain, täysin liikkumatonta eikä sykkeestä tietoakaan. Sain lähetteen kättärille johon suuntasin seuraavana aamuna.

Ilta tuntui tolkuttoman pitkälle ja aamulla lääkäriä odotellessa vielä toivoin kuulevani hyviä uutisia. Olin tosin myös varautunut pahimpaan ja jätin oman auton kotiin.

Ei sykettä - vastasi viikkoja 8+2 kun piti olla viikkoja 11+2. Itku, suru ja suunnaton ahdistus. Isäntä oli lähdössä perjantaina laivalle, kuopuksen päiväkoti olisi perjantaina kiinni enkä minä saisi ottaa tyhjennyslääkkeitä jos olen yksin tai lapsen kanssa kotona.

Soitin miehelle, joka soitti äidilleen. Soitin omalle äidilleni ja sain järjestettyä hoitajat lapsille. Anoppi tulisi jo torstai iltana ja olisi kuopuksen ja minun kanssa päivän. Äitini tulisi sitten iltapäivällä/ alkuillasta ja mies lähtisi laivalle. Kaikki oli järjestyksessä ja sain lääkkeet sekä ohjeet kotiin.

Mies lähti aamulla töihin ja sieltä suoraan laivalle. Esikoinen meni kouluun ja sieltä suoraan kaverilleen yökylään. Keskimmäinen oli eskarissa ja järjestin kaverin hakemaan hänet kotiin. Otin aamulla lääkkeet ohjeen mukaan ja jäin odottelemaan. Edellisellä kerralla hoito meni ihan hyvin. Vuoto oli kohtuullista ja vointi oli hyvä. Näin oletin nytkin käyvän enkä siksi pyytänyt miestä jäämään kotiin. Ajattelin että hänen on mukavampi olla ystäviensä kanssa laivalla kun täällä kotona katsomassa minua kitumassa.

Aamupäivä meni rauhallisesti eikä minulla ollut edes kipuja juurikaan. Puoliltapäivin alkoi olla merkkejä että jotain tapahtuu mutta vuoto pysyi poissa. Neljätuntia lääkkeiden tosta alkoi kipu. Kipu jota en olisi halunnut kokea jota en pystynyt hallitsemaan. Oksentelin ja tuntui että taju lähtee kun sattuu niin paljon.

Päätin mennä lämpimään suihkuun. Suihkussa ollessa tuli tunne että pitää vähän ponnistaa ja siitä se alkoi. Lattialle tippui jotain nyrkin kokoinen klimppi jonka perään lorisi verta ihan valumalla. Kipu hävisi kuin taikaiskusta vuodon alkaessa.

Viestittelin miehelle väliaikatietoja ja anoppi välillä kyseli vointiani. Alkuun kävin vain välillä vessassa kun verta lorahti ja muuten elin ihan noraalisti. Join anopin kanssa päiväkahvit ja jutustelin niitä näitä. Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin kääntyi niin että olin vessassa enemmän kuin sieltä poissa. Anopin kanssa jo vuodon määrästä keskusteliin mutta en osannut olla kovin huolissani.

Sitten tuli ensimmäinen huimaus kohtaus ja jouduin heittäytymään lattialle selälleni. Makoilin hetken vessan (pieni kylppäri yläkerrassa) lattialla jalat nostettuna seinälle ja hengittelin. Ajattelin vain että olen unohtanut hengittää ja että vessassa on huono ilma. Olo helpotti ja pääsin taas jaloilleni. Vessasta en kuitenkaan juuri voinut poistua kun vuotoa tuli ihan lorisemalla. Tässä vaiheessa olin vuotanut jo yli 3 tuntia.

Seuraavalla vessareissulla alkoi humista päässä, näkö hämärtyi ja meinasin tippua pöntöltä. Päädyin jälleen vessan lattialle makaamaan jalat kohti kattoa. Siihen sitten jäinkin. Olo oli niin heikko etten päässyt ylös ja tunsin vain kuinka verta valuu. En jostain syystä huutanut anpille vaan jäin odottamaan äitiäni jonka tiesin tulevan hetkenä minä hyvänsä. Aika tuntui pitkältä ja kyllä siinä varmaan melkein tunti meni kunnes äitini saapui. Hän totesi heti että kaikki ei ole kunnossa. Puheli kättärille josta käskettiin soittaa ambulanssi.

Apu tuli nopeasti ja jälkikäteen tajusin että aika viime hetkillä. Syke oli heikko mutta tasainen ja verenhukka oli suuri. Laittoivat tippaan ja siirsivät ambulanssiin. Pillitpäällä kiidettiin kohti kättäriä ja hälyttivät finnhemsin lääkäriyksikön verien kanssa valmiuteen jos kuntoni romahtaisi entisestään. En osannut pelätä kaiken tuon tapahtman aikana. Olin rauhallinen eikä minulla ollut kipuja. Kättärille päästiin nopeasti eikä verta tarvittu matkalla.

Pääsin suoraan lääkäriin ja labrahoitaja tuli ottamaan verinäytteitä. Suonta ei kuitenkaan löytynyt useasta yrityksestä huolimatta ja paikalle piti pyytää anestesialääkäri joka näytteen sitten sai. Kaksi lääkäriä tutki ja totesivat että kaavinta tehdään runsaan vuodon takia. Tunnin verran piti kuitenkin odotella että pystyttiin nukuttamaan kun olin ne päiväkahvit anopin kanssa juonut.

Hetken odottelin päivystyksessä (makoilin siis sängyssä enhän voinut nousta kun olisin pyörtynyt) kunnes siirrettiin osastolle. Miehelle laitoin viestin että olen sairaalassa mutta en halunnut huolestuttaa. Lupasin pitää ajantasalla ja käsin olla huolehtimatta.

Klo 20 minut haettiin leikkuriin ja nukutettiin. Toimenpide oli nopea ja jo 20.30 katsoin heräämössä kelloa. Olo oli tokkurainen mutta kipuja ei edelleenkään ollut. Pääsin takaisin osastolle ja sain iltapalaa. Yöllä nukuin pätkittäin ja aamullakin vielä heikotti. Hb oli 82 ja päättivät tiputtaa muutaman yksikön punasoluja ennen kotiin pääsyä. Kotiin lähtiessä hb 90 ja vieläkin matalalla.

En osaa surra keskenmenoa juurikaan. Surin jo torstaina ja perjantai aamuna. Enemmän minulla pyörii päässä se mitä oikeasti perjantaina tapahtui? Kuinka kriittinen tilanne oikeasti oli?

Anoppia en missään nimessä syytä tapahtuneesta. Kaikki tapahtui niin äkkiä enkä mitenkään viestinyt hänelle että kaikki ei ole hyvin. Omaa tyhmyyttäni ja osin sekavasta mielentilasta johtuen en enään pystynyt arvioimaan vointiani viisaasti ja jäin odottelemaan äitiäni.

En tiedä tajusiko mieskään kuinka vaarassa olin. Hän ei ole paljoa puhunut asiasta enkä ole halunnut liiaksi tentata. Kunhan tästä toivun pitäisi varmastikin keskustella tulvaisuudesta. Vieläkö raskautta halutaan ja uskalletaan yrittää? onko se sen arvoista että ihanat lapsemme voi pahimmassa tapauksessa menettää äitinsä kovin pieninä? En tiedä olenko valmis siihen. Toisaalta joo toisaalta en. En ikinä voisi tehdä ratkaisua - niin itsekästä ratkaisua - että ottaisin riskin, joka voisi viedä äidin lapsiltani. Pitää puhua ja miettiä, antaa itselle aikaa.

Varmaa on se että jos joskus vielä koen keskenmenon en suostu lääkkeelliseen hoitoon - en ainakaan kotona!

Tästä tarinasta moni voi myös ottaa opikseen sen että niitä hoito ohjeita ei ole turhaan kirjoitettu. Niissä ei turhaan kielletä olemasta yksin hoidon aikana vaan velvoitetaan että paikalla on joku täysi-ikäinen keskenmenon saaneen seurana. Eikä myöskään ole turha ohje ettei lääkkeitä saa ottaa yötävasten.

Itse opin tästä paljon. ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä mitä minulla on! Ihania rakkaita ja rakastavia ihmisiä ympärillä!

 

 

keskiviikko, 2. syyskuu 2015

Unettoman ahdistus

Pitkästä aikaa voisin hieman kirjoittaa. Eihän minulla aikaa tällaiseen olisi mutta en mie jaksa nyt muutakaan.

Syksy on saapunut ja arki käynnistyy takkuillen. Harrastukset, koulu, kerho ja alkaneet sairastelut kuormittavat koko perhettä. Kesän siitepölyistä selvittiin pienin oirein ja lasten lääkitykset on jo lopetettu. Pikkuneidin pääkivut uhkaavat tulla takaisin enkä tiedä mistä tarttuisin kiinni.

Vauva - joka tosin ei ole enään mikään vauva - on jälleen korkeassa kuumeessa. Tästäkö se talven sairastelu kierre taas alka?

Olen niin väsynyt että tekisi mieli vain itkeä. Joo tiedän että monella lukijallani käy nyt mielessä ajatus "mitä se tuokin valittaa?" ja tiedän että monella on paljon rankempaa. Eikä tässä ole kyse siitä että olisi jotenkin kovin rankkaa, vaan on kyse siitä miten minä voin. Uni on minulle elintärkeää ja ilman kunnon yöunia minusta tulee hirviö. En jaksa kitinää, en kestä sotkua, raivostun sekunnin murto-osassa ja aiheutan vain tuskaa lähimmäisilleni. Yöllä makasin sängyssäni lämpimän peiton alla, silmät kiinni ja kuuntelin kun vauva yski. Salaa toivin että hän nukahtaisi ilman että menen hänen luokseen. Jalkani tuntuvat painavan tonnin enkä meinannut saada itseäni liikkeelle.

Haluan nukkua, haluan hetken olla rauhassa. Mutta ei - ei ole näkösällä aamua, yötä tai päivää jolloin saisin nukkua kunnolla, pitkään tai tehdä asioita rauhassa.

Olen tarkkaillut jaksamistani jo pitkään, miettinyt syitä hirviömäiselle ailahtelevalle käytökselleni. Synnytyksen jälkeen asennettu kierukka aiheuttaa inhottavia oireita ja lisäksi tiedän sen aiheuttavan masennusta. Kaikkien ärsyttävien kipujen ja muiden vaivojen takia olen menossa poistattamaan kierukan. Pelottaa aloittaa jokin muu hormonaalinen ehkäisy mutta riskilläkään ei uskalla mennä...

Teksti on taas sekavaa ja ajatukset harhailee. Samalla kun kirjoitan joudun kuullostelemaan mitä pikkuneiti ja vauva puuhaa. Heidän tekemisiään pitää vähän vielä vahtia...

 

torstai, 18. kesäkuu 2015

Kenelle saa valittaa?!

On juhannuksen aaton aatto. Ulkona sataa vettä kaatamalla ja tuulee niin että tukka lähtee päästä. Mieleni on synkkä, itku on herkässä ja pinnain on äärimmäisen lyhyt. Haluaisin vajota maan alle tai edes kömpiä peiton alle ja nukkua.

Päivät olen väsynyt, vihainen ja kiukkuinen. Öisin nukun levottomasti - näen painajaisia. Yritän selvitä päivä kerrallaan, hillitä kiukkuni ja keksiä keinoja pysyä järjissäni. Jokainen aamu on edellistä haastavampi ja huomaan venyttäväni ylös nousemista viimeiseen asti. Tästä on tultava loppu. Uskottelen itselleni "ei tässä mitään, kohta on loma ja helpottaa" tai "kyllä mie ens yönä nukun". Syytän hormoneja - onhan ne nyt taas ihan sekaisin.

Luen ihmisten kertomuksia perheistä joissa vauvan refluksi on pahana. Valvotaan yötä päivää, itketään ja huudetaan. Tiedän että olen onnekas - eihän meillä sellaista enään ole. Haluaisin kertoa ettei se elo ns. terveenkään lapsen kanssa aina niin ihanaa ole ja äiti voi olla väsynyt.

Tsemppaan ystävääni joka taistelee väsymystä/masennusta vastaan. Ymmärrän häntä olenhan itse käynyt sen läpi. Väitän itselleni että tiedän milloin tulee raja vastaan ja pitää pyytää apua vaikka samalla huomaan meneväni syvemmälle ja syvemmälle johonkin josta on vaikea nousta.

Suutun lapsille aivan turhasta, huudan ja raivoan. Mieleni tekisi paiskoa tavaroita seinään tai heittäytyä lattialle huutamaan.

Elämä on yhtä pyykkäystä, kakka vaippoja, ruoan laittoa ja siivoamista. Jatkuvasti jostain kuuluu "äiti". Pienimmän perässä on juostava jatkvasti ettei tipu portaasta, riko tai syö jotain. Edes vessaan en pääse rauhassa. Iltaisin minulla on huono omatunto päivän raivoamisista ja välittämättömyydestä. En jaksa kiinnostua jokaisesta asiasta ja tiuskin turhaan.

Voinko luottaa siihen että huominen on parempi?! Että viimeistään lomalla kaikki järjestyy?!

  • Mikä ja mitä minä olen

    Olen nainen, olen vaimo, sisko ja Äiti isolla Ä:llä.


    Olen pieni, tumma ja ajattelematon.

  • Henkilötiedot

    Nämä tarinat ovat minun ajatuksiani ja kokemuksiani elämästä allergisessa perheessä jossa lapsi sairasti refluksitautia ja äiti masennusta.
    Pyrin kertomaan arjesta, oireista ja iloista. Mutta masentunut mieli suuntaa ajatuksia usein omiin tunteisiini ja tunnelmiini.
    Ajatukset ovat sekavia ja hyppivät paikasta toiseen. Jokainen lukee jos haluaa ja kommentoi jos haluaa. Kritiikkiä en kaipaa sitä on elämässäni muutenkin liikaa.